Saavuin kuuman
kosteaan Darwiniin myöhään tiistai-iltana 20. päivä maaliskuuta. Vaikkakin
lento oli ollut suora aina Karrathasta asti, oli matkan varrella silti kaksi
pysähdystä: yksi Port Headlandissa ja toinen Broomessa. Tästä syystä matka-aika
venyi aina tuonne 5.5:een tuntiin. Lentokentältä otin taksin, jonka jokseenkin
omituinen kuski ajoi minut mukavan kotoisaan hostelliin, jonka olin
poikkeuksellisesti varannut etukäteen.
Keskiviikkoaamu saapui kosteana, mutta myös pilvisenä. Oli myös
melkoisen lämmin. Ihan ensimmäisenä mulla oli pari juttua, jotka piti hoitaa
matkavarauksiin liittyen; tarvitsin bussipassin ja jotain hostelleja piti myös
buukata, koska tällä kertaa aikataulu oli paljon tiukempi kuin aikaisemmilla
matkoilla. Myöhemmin päivällä kävin tekemässä pienen kävelylenkin kaupungilla.
Darwinissa ei
ollut kovinkaan paljon nähtävää. Se oli pieni, pohjoisen trooppinen kaupunki.
Kunnollista rantaa ei ollut ja mulle jäi sellainen tunne, että taisin valita
vähän huonon ajankohdan tulla visiitille; kesä ei ollut varsinaisesti vielä ohi
ja sen vuoksi sää oli ehkä hivenen liian kuuma ja kostea, jotta kukaan (itseni
mukaan lukien) olisi siitä pystynyt nauttia.
Torstai olikin jo meikäläisen viimeinen päivä kaupungissa. Yhdessä huonekaverini
saksalaisen Ulriken kanssa kävimme tekemässä pienen lenkin kasinolle ja sieltä
rantaa pitkin takaisin kaupungin suuntaan. Takaisintulomatka vei meidät
rikkaiden naapurustojen läpi, joissa sai ihastella hulppeita taloja. Näytti
siltä, että myös Darwin oli saanut osansa kaivosbuumista.
Loppupäivä
kuluikin hostellin altaalla australialaista rommikolaa siemailen. Eipä olisi
päivää voinut enää paremmin viettää.
Perjantai oli ensimmäinen varsinainen, rankka
matkustuspäivä. Bussi Alice Springsiin lähti Darwinista puolelta päivin ja se
oli tupaten täynnä aina Katherineen asti, jonka jälkeen sain kaksi vierekkäistä
paikkaa omaan käyttöön ja matkanteko helpottui huomattavasti. Matka kesti 22
tuntia ja meidän oli määrä saapua Aliceen seuraavana aamuna kello 9. Matkan
varrelle sattui myös ”päällekkäisyyksiä”. Tarkemmin sanottuna Katherinen ja
Tennant Creekin välinen matka, jonka olin tehnyt jo edellisvuoden elokuussa
matkalla Länsi-Australiaan.
Alice Springsiin
saavuttiin aikataulun mukaisesti lauantaiaamuna.
Olin kuullut kaupungista muutaman kauhutarinan ja sen vuoksi suhtauduin
omaan turvallisuuteeni vähän varauksella, mutta eipä siellä niin pahalta
näyttänyt. Paikalliset aboriginaalit ovat käsittääkseni varsin taipuvaisia
väkivaltaan ja rikollisuuteen. Pääsääntöisesti tunsin oloni ihan turvalliseksi
ja omasta mielestäni Katherine oli paljon kauheampi paikka, juurikin edellä
mainituista syistä.
 |
| Kings Canyon |
Hostelli, joka
kuului varaamaani Ulurun matkapakettiin oli vähän kaupungin ulkopuolella.
Paikka oli iso, mutta reppureissaajia ei näkynyt niiksikään. Sesonki oli
kuulemma vasta alkamassa. Uima-allaskin hostellista löytyi ja sinne tietenkin
halusin päästä, huonoin seurauksin. Ensimmäistä kertaa koko maassaoloni aikana
paloin todella pahasti. Aurinkorasvaa en tietenkään käyttänyt eli omaan piikkiin
menee tämäkin. Karrathassa ollessanikaan ei aurinkorasvalle ollut tarvetta ja
siksi ajattelin, että ei varmaan Alicessakaan. Olin väärässä ja tästä
erehdyksestä kärsinkin seuraavat muutaman päivää.
Suurin osa
porukasta oli joko menossa tai tulossa Ulurusta (Ayers Rockilta). En kyllä
rehellisesti sanottuna keksi mitään muutakaan syytä, miksi joku tulisi Alice
Springsiin ihan vain kaupungin takia.
Illemmalla käväistiin
yhdessä huoneessani asuvan skottilaisen pojan kanssa tekemässä iltalenkki Anzac
Hillille, josta näkyi hienosti auringonlasku kaupungin ja McDonnellin vuoriston
ylle.
 |
| Kings Canyon |
Sunnuntai olikin sitten se suuri päivä. Lähtö Uluruun oli
aikainen ja ikävä kyllä toisille vielä aikaisempi. Kävi hassu sattuma, koska
olin jättänyt mun kännykän aikavyöhykkeen Suomeksi ja sitten vain manuaalisesti
muuttanut kellon Australian aikaan. Ei siinä sinänsä mitään väärää ole, mutta
tuona yönä Suomessa siirrettiin kelloja tunnin eteenpäin ja älykäs iPhone osasi
aivan itse suorittaa tuon toimenpiteen, kun meikäläinen koisasi vieressä. Tämän
mokan huomasin vasta siinä vaiheessa kun luulin, että kaikkien piti lähteä.
Kovasti ihmettelin että miksi osa porukasta vielä nukkuu.
Ulurun retki oli
kolmen päivän ja kahden yön mittainen. Meidän ryhmä oli onneksi vähän pienempi
niin että pikkubussi ei ollut aivan ääriään myöten täysi. Meitä oli 12 ihmistä
ja group leaderimme Teagan, joka oli kyllä yksi parhaista oppaista koko
Australian ajalta!
Aikainen lähtö
Uluruun tuntui itsestäni hassulta ensin, mutta muutin nopeaa mieleni kun meille
kerrottiin, että matkaa Alice Springsistä Uluruun olisi noin 500 kilometriä.
Ensimmäinen kuusi tuntia siis kulutettiin bussin kyydissä. Tehtiin tokikin
muutama pysähdys matkan varrella, joista ensimmäinen eräällä kamelifarmilla.
Itsekään en ihan ensimmäisenä kuvitellut löytäväni kameleita Australian
mantereelta. Myöhemmin meille selvisi, että kamelit itse asiassa tuotiin
Australiaan sitä varten, etteivät hevoset kestäneet kuumia olosuhteita yhtä
hyvin. Nykyään kameleita esiintyy luonnonvaraisena Australian aavikkoalueilla.
Kun katsoi ympärillensä niin kameleiden tuominen maahan tuntui ihan viisaalta
idealta.
Päivän etappi
olikin Ulurun sijaan Kings Canyon, joka toki kuului myös ostamaani
retkipakettiin. Kanjonilta oli vielä noin 300 kilometrin ajomatka Ulurulle seuraavana
päivänä. Aivan ensimmäisenä tehtiin muutaman tunnin mittainen kävely kanjonin
ympäri. Reitti kulki kanjonin
toista puolta ja takaisin käveltiin vastaavasti vastakkaista puolta. Sen
jälkeen pystytettiin leiri läheiselle leirintäalueelle, jossa nukuimme siis
”swageissamme”.
”Swag” on
eräänlainen ”katettu patja”, jonka sisälle mennään nukkumaan makuupusseissa.
Periaatteessa asian voi myös ajatella niin, että se on teltta, jonka pohja on
rakennettu patjasta ja jonne korkeussuunnassa mahtuu juuri ja juuri sisälle
makaamaan. Tästä huolimatta swagissa on erittäin mukava nukkua (myös palaneena)
eikä sekään hassumpaa ole, että yöllä herätessä näkee ehkäpä mahtavimman
tähtitaivaan, jonka elämässään koskaan tulee näkemään.
Maanantaiaamu tuli nopeasti. Mieli oli swagissa ja taivasalla
nukkumisen jälkeen erittäin virkeä. Syötiin nopeahko aamiainen ja sen jälkeen
lähdettiin taas tienpäälle seuraavaksi neljäksi tunniksi suuntana kaikkien
odottama Uluru.
Päivän edetessä
päästiin lähemmäksi Ulurua. Voisi ajatella, että kiven voisi nähdä jo kaukaa,
mutta itse asiassa koko kivi ei näkynyt paljoakaan aikaisemmin kuin pääsimme
Yularan pikkukaupunkiin. Näky oli kuitenkin melkoisen huikea ja sitä kannatti
odottaa. Loppupäivän ohjelmaksi ennen auringonlaskua oli kaksi vaihtoehtoa: kävellä Ulurun
ympäri tai kiivetä itse kivelle.
Tässä kohtaa
täytyi kuitenkin muistaa se, että Uluru on paikallisille aboriginaaleille pyhä
paikka, jolle kiipeäminen periaatteessa vastaa samaa kuin hyppelisi pitkin
Pyhän Pietarin Basilikan kattopuita. Itse siis silkasta kunnioituksesta toista
kulttuuria kohtaan valitsin kävelylenkin kiven ympäri, joka ei kuitenkaan
osoittautunut kovinkaan mielenkiintoiseksi vaihtoehdoksi. Teagan kertoi meille
muutaman tarinan paikallisesta aboriginaalikulttuurista ja heidän
rituaaleistaan kiveen liittyen, mikä tokikin toi vähän lisämaustetta tälle
vaihtoehdolle. Kiven ympäri käveleminen tehtiin polkua pitkin, joka kulki niin
lähellä itse kiveä, etten ainakaan itse kokenut näkeväni paljonkaan mitään
uutta.
Sen jälkeen kun
kaikki olivat tulleet takaisin kokoontumispaikalle, lähdimme kaikki yhdessä
läheiselle parkkialueelle, josta pystyi seuraamaan kuinka aurinko laski Ulurun
ylle. Näkymä oli suhteellisen mahtava. Auringon laskiessa kivi muutti väriä
vahvan punaisen ruskeasta lähes kirkkaan punaiseksi ennen painumista jonnekin
horisontin alapuolelle. Lopulta jäljellä oli vain tumma kivenlohkare, jota
ympäröi kirkas öinen tähtitaivas.
Vuorossa oli taas
yö puhtaan kirkkaan tähtitaivaan alla. Jotakin mitä tulen kovasti kaipaan
koti-Suomessa.
Tiistaina herättiin jo aamuyöstä, jotta ehdittäisiin
katsomaan auringonnousua Ulurun yllä. Tämä oli ehkäpä meikäläisen koko retken
kohokohta. Veikkaanpa, että kaikki olivat hädin tuskin hereillä kun olimme jo
kaikki pakattuna bussiin ja matkalla kohti Kata Tjutaa, jonka viereen oli
rakennettu jonkinlainen näköalatasanne, jolta saattoi nähdä Ulurun, joka näkyi
pienen pienenä kivenpalana kaukana horisontissa.
Meidän ryhmän
saapuessa horisontissa näkyi vain pieni auringon kajo ja muualla oli aivan
pimeää. Itse auringonnousu ei tapahtunut vielä seuraavaan 10-15 minuuttiin.
Tunnelma oli odottava ja siinä oli jotain melkein taianomaista, kun ensimmäinen
auringon säde kohtasi meidät pienen, pienen Ulurun takaa. Ehkä se oli vain se
tilanne ja odotus itsessään, mutta kyllä siinä oli jotain erityistä, jonka
tulen muistamaan vielä kauan.
 |
| Kata Tjuta |
Kata Tjuta, jota
olimme tulleet tänne asti katsomaan, oli toinen kulttuurillisesti tärkeä paikka
aboriginaaleille. Alueella on periaatteessa muutama pieni punertava
kivenlohkare, jotka Ulurun lailla ovat kärsineet kulumisesta ja eroosiosta
vuosituhanten saatossa. Kuitenkaan aboriginaalit eivät ole jakaneet yhtä paljon
tietoa Kata Tjutan merkityksestä heidän kulttuurilleen kuin Ulurusta. Tämän
tietämättömyyden pohjalta oli vaikea suhtautua paikkaan oikealla tavalla. Parin
tunnin patikoimisen jälkeen olimme kaikki nähneet tarpeeksi ja sitten olikin
aika lähteä ajamaan takaisin kohti Alicea.
Loppupäiväksi
olikin taas paljon ajamista. Matkaa Aliceen oli lähes 500 kilometriä. Perille
päästiin kello 6 samana iltana. Monikaan meistä ei jaksanut tehdä mitään tuona
iltana. Itse en onneksi ollut yksi heistä vaan jatkoin parin muun reissukaverin
kanssa vielä paikalliseen pubiin, jossa syötiin, juotiin ja vaihdettiin
viimeiset kuulumiset ennen kuin jokainen lähtisi omille teilleen.
Olin varannut
itselleni bussin Adelaideen keskiviikoksi.
Luvassa oli taas yksi 22-tuntinen taival. Olin onneksi sen verran väsynyt
muutamasta edellispäivästä, joten käytin tilaisuuden hyväksi ja rentouduin.
Bussi oli tyhjä, maisema pysyi samana. Aloin nukkua.
 |
| Adelaide |
Torstaiaamun tullessa todistin auringonnousua jo kaukana Alice
Springsistä, Ulurusta ja Gibsonin aavikon hiekkapölystä. Ensimmäistä kertaa
moneen viikkoon löysin itseni keskeltä kiireistä kaupunkielämää. Ensimmäinen
ajatus Adelaidesta oli: amerikkalainen, ei niinkään australialainen. Musta
tuntui, että olin jossain kaukana toisella puolen Tyyntä valtamerta. Ympärillä
näkyi korkeita toimistorakennuksia, liikemiehiä ja –naisia sekä pieniä
kahviloita ja take away –paikkoja. Aivan kuin Baltimoressa, Philadelphiassa tai
Bostonissa.
Olin vieläkin
tosi väsynyt kaikesta reissaamisesta, joten ensimmäinen päivä kaupungissa kului
lähinnä rentoutumisen merkeissä, pyykkiä pesten ja vähän suunnittelen mitä
seuraavina päivinä tekisin. Kävin läpi Lonely Planetin matkaopasta eikä
Adelaidessa tuntunut olevan kovinkaan paljon tekemistä. ”Hyvä juttu”, huomasin
ajattelevani.
Perjantaina tapasin yhden Ulurun reissulla tapaamani
reissukaverin. Hollantilais-kanadalainen Lisette oli myös matkalla etelään ja
edelleen kohti Melbournea ja päätti viipyä Adelaidessa niin ikää muutaman
päivän. Syötiin brunssia, vai pitäisikö enemmin sanoa lounallista, halvassa
kiinalaisessa ravintolassa aivan keskellä vilkasta Chinatownia. Sen jälkeen
tehtiin pikainen lenkki kaupungilla, minkä jälkeen molemmat tulivat samaan
lopputulokseen ettei Adelaidella ollut kovinkaan paljon tarjottavaa
perusturistille. Kummallekaan se ei ollut ongelma, päinvastoin.
Mulla oli hirvittävän
paljon aikaa koluta viimeiset paikat Adelaidessa ennen kuin bussi Melbournea
kohti lähti lauantaina illalla. Tein
yksin pitkän kävelylenkin ohi Adelaiden eläintarhan, yli Torrens joen ja sitten
takaisin keskustaan Etelä-Australian hallituksen rakennuksien kautta. Bussi ei
lähtisi ennen kuin vasta myöhään illalla, joten mulla oli koko loppupäivä aikaa
nauttia kaupungin tunnelmasta ja tehdä viime hetken ostoksia.
Seuraava yö
olikin viimeinen laatuaan, koska meikäläisen Australian valloitus alkoi olla
loppusuoralla. Seuraava pysähdyspaikka oli Canberra ja matkalla sinne mun piti
vaihtaa bussia seuraavana aamuna Melbournessa. Adelaiden ja Melbsin välinen
bussi oli tietenkin yöbussi. Pimeässä yössä ei ollut mitään sen kummempaa
katseltavaa eli tälläkin kertaa bussimatka meni nukkumisen puolelle.
 |
| Australian War Memorial |
Seuraavan päivän
bussimatka Melbournesta Canberraan sujui niin ikään nukkumisen merkeissä. Olin
ilmeisesti aikaslailla uupunut. Nyt oltiin jo sinä pisteessä matkaa, että olin
melkein takaisin siellä, mistä aloitin lähes vuotta aikaisemmin. Ikkunasta
näkyi taas tutut pellot lehmineen, jotka levittäytyivät virheille nummille niin
kauaksi kuin silmä kantoi. Lähestyttiin jo New South Walesin rajaa. Canberraan
saavuttiin sinä iltana kello 16.30.
Seuraavasta
päivästä noin puolet oli varattu Canberran tutkimiseen. Sen jälkeen nousisin
Sydneyn bussiin ja viimeinen viikko Australiassa alkaisi. Vaikka Canberra onkin
koko mantereen pääkaupunki (hallinnollisesti) ei se siltikään pystynyt
kilpailemaan edes Adelaiden saati sitten Sydneyn, Brisbanen tai Melbournen
kanssa siitä, mitä se turistille tarjosi. Siispä pysyin hostellilla sen yön ja
menin nukkumaan suhteellisen aikaisin.
Maanantaiaamuna oli
aikainen herätys, sillä hostellista piti kirjautua ulos ennen kello kymmentä.
Sää Canberrassa oli paljon syksyisempi kuin rannikolla, sijaitsihan kaupunki
sisämaassa. Ilma oli viileähkö, mutta silti aurinko lämmitti. Puut olivat
alkaneet saada keltaista väriä ja tiputtaa lehtiään ja ruoho oli aamukasteesta
märkää. Olin tehnyt edellisiltana itselleni varsin kunnianhimoisen suunnitelman
kiertää Canberra ympäri vain muutamassa tunnissa. Liikkeelle oli lähdettävä
aikaisin, että ehtisin Australian War Memorialle kymmeneksi, jolloin se
avattaisiin. Onnistuin.
Museossa olisi
voinut viettää päiviä, mikäli olisin vain halunnut tai siihen olisi ollut
aikaa. Koska aika oli kuitenkin kortilla, tyydyin näkemään kaikki tärkeimmät
asiat ja lähtemään heti kun tuntui, että kaikki tuo oli nähty. Jatkoin kävellen
pitkää ja leveää Anzac Paraden katua alas kohti Kings Parkia, joka oli ihan
Burley Griffinin järven rannalla. Sieltä taas näkyi koko muu kaupunki,
vaikkakaan puisto ei ollut mitenkään erityisen korkealla.
Seurasin polkua,
joka kiemurteli Aspen Islandin ohi sillalle, joka taasen vei järven toiselle
puolelle. Sieltä reitti jatkui Kings Avenueta pitkin aina Capital Hillille
asti, missä siis sijaitsevat Australian parlamentti ja muita
hallintorakennuksia. Capital Hilliltä pystyi nähdä Australian War Memorialle
asti, järven toiselle puolelle. Toisin sanoen sinne mistä päivä oli alkanut
pari tuntia aiemmin. Tässä vaiheessa aikaa oli jäljellä niin vähän että jouduin
jättämään parlamenttirakennuksessa vierailun väliin, vaikka olisin kovasti
halunnut käydä siellä.
Kävelyretken
aikana olin alkanut tuntea kipua nilkassa, joka tuntui pahenevan askel
askeleelta. Nilkka näytti vähän turvonneelta, mutta yritin olla välittämättä
siitä, koska vielä oli paljon paikkoja, joissa oli käytävä. Istuin
parlamenttitalon edessä hetken. Tiesin, että Suomen suurlähetystö oli jossain
tosi lähellä ja halusin käydä tietenkin katsomassa sen. Nyt kun olin tänne asti
tullut. Lähetystölle saapuessa kipu nilkassa oli yltynyt entisestään ja nyt
käveleminen alkoi tosissaan sattua. Otin pari nopeaa räpsäisyä lähetystöstä ja
lähdin kävelemään takaisinpäin.
Matkalla takaisin
näin taksin, mutta missasin sen. Jatkoin kävelyä kivusta huolimatta. Tässä
vaiheessa on varmaan hyvä mainita, että yleensä en pienistä kivuista valita,
mutta tämä kerta oli erilainen. Sitten kuulin torven tööttäyksen takaani ja
siellähän se sama taksikuski oli. Pääsin hänen kyydissään takaisin kaupunkiin.
Onni potkaisi.
Mulla oli enää
aikaa syödä vain pikaisesti lounas ja hakea rinkka hostellilta. Sen jälkeen
koko Australian reissun viimeisin bussimatkani alkaisin. Matka Sydneyyn
kestäisi vain vaivaiset neljä tuntia ja sitten olisin takaisin siellä mistä
kaikki alkoi vuotta aikaisemmin. Viimeinen viikko seikkailustani, joka oli
tähänastisen elämäni ikimuistoisin ja jännittävin, oli alkamassa.
PS. Ajattelin
vielä kirjoittaa yhden postauksen siitä miten viimeinen viikko Sydneyssä sujui
ja millaista oli tulla vuoden jälkeen takaisin kotiin. Niin ja saatan myös
valottaa vähän sitä, että mikä oli tuon lähes kestämättömän nilkkakivun takana.
I arrived
in the so hot and humid Darwin late night on Tuesday March 20th. Although I had
booked a “direct” flight from Karratha, there was one layover in Port Headland
and another in Broome, which made the total travelling time almost 5 hours. Driven
by maybe one of the weirdest taxi drivers I arrived in my hostel near the CBD.
Wednesday morning arose as humid but cloudy. It was also
quite hot. First I needed to take care of a couple of things related to my
upcoming travelling; buy a bus pass and book some hostels. Later during the day
I took a little walking tour in the city.
After all,
there wasn’t much to see. Darwin was a tiny, northern tropical city. There was
no proper beach and it seemed like I had picked the wrong time to come. The
summer wasn’t over yet and the weather was a bit too hot for anyone, including
me, to actually enjoy it.
Thursday was my last day in the city. One of my
roommates was a German girl called Ulrike. She and I did another walking tour
near the casino and the waterfront. The route took us through the wealthiest
neighbourhoods. It seemed like Darwin had also gotten its fair share of the
mining boom.
I spend the
rest of the day at the hostel pool, sipping my bundy and coke. How nice is
that?
Friday was my first hardcore travelling day. I caught
the bus towards Alice Springs at noon. The journey took a good 22 hours and was
due to arrive next morning at 9. The bus was completely packed up until
Katherine, after which I had more room for myself. It was quite funny to travel
the leg between Katherine and Tennant Creek again. I had done that just a few
months earlier on my way to the west coast.
I arrived
in Alice Springs on schedule on Saturday morning.
I had heard a few horror stories concerning violence and crime in Alice. After
all, the city didn’t seem that dodgy and I did still find Katherine much more
frightening.
|
| Kings Canyon |
My hostel
was a nice backpackers right outside of the city. It was quite big, but not
that full. The season would start in a few weeks. It did have a swimming pool
that I ended up visiting, with bad results. I got pretty badly burnt, which can
only be accounted for by the lack of sunscreen. I had proven a nice record of
not having to use it (to get tanned), but this time I proved myself wrong. It
was the first time it happened in Australia so I had been pretty lucky. The next
two days were painful as both my chest and the back of my neck reminded me of
their existence.
It seemed
like most people were just on their way to Uluru (Ayer’s Rock). I can’t think
of any proper reason just to come and see Alice Springs to be honest.
I met a
Scottish guy in my room that night and he and I visited the famous Anzac Hill,
where we could see sunset over the McDonnell Ranges and the city of Alice
Springs.
|
| Kings Canyon |
Sunday was the departure day for Uluru. Funnily
enough, I had left my phone set in Finnish time zone and just manually changed
the time to Australian time. Result: my phone automatically assumed daylight
savings so I woke up an hour before I was supposed to. I noticed that at the
point that I thought we were all supposed to leave. One more hour to go, in
other words.
My tour was
a 3-day, 2-night thing. Our group wasn’t as large as it could have been, which
I only think was a good thing. We were 12 people and our group leader Teagan,
who was ..king awesome!
The 6.10
departure seemed first quite early to me but then I was told that Uluru itself
is another 500 kilometres away I wasn’t so surprised about that anymore. We
spent the first six hours on the bus. There were a couple of stops on the way,
one of them at a nearby camel farm. One might be surprised to find camels in
Australia. They are obviously not native to Australia and were actually brought
there, because they could take the desert conditions better than horses. It just
happened that now they have established themselves widely. When looking around yourself,
it didn’t seem much of a bad idea at all.
Our first
stop wasn’t Uluru, it was actually Kings Canyon about 300 kilometres from
Uluru. Firstly we made a walk around the canyon for a couple of hours. Teagen
took us on longer route that went past the other side of the canyon and back on
the opposite side. After that we camped in a nearby camping ground sleeping
each in our swags.
Now, what
is a swag? It is kind of like a big mattress, which is made into a small tent.
You chuck your sleeping back in it and sleep under the sky. Surprisingly
enough, it’s actually very warm and comfy, even when you’re sunburnt. Every
time you wake up during the night you can see the night sky with all its bright
stars.
Monday morning came fast. I must say I had a pretty
good night sleeping considering that I spend the night outside. We had a very
quick breakfast and after that, it was time to start driving towards Uluru. It
was another 4 hours to go.
As the day
progressed, we got closer to Uluru. It wasn’t until very close that you could
actually see it. The first sight of the red rock was quite amazing and
definitely worth all the wait. We basically had to option before seeing the
sunset: either do the base walk around Uluru or climb the rock.
After
everyone had come back to the initial starting point we headed to another spot
near the rock, where you could actually follow as the sun set over the rock.
The scene was pretty amazing. As the sun got down, the rock changed it colour
from a brownish tone to an almost bright red. Finally the only thing left was a
dark rock surrounded by a night sky full of stars.
It was yet
another night under the clear night sky and all its stars. Something I will
really miss back home.
Tuesday morning we got up very early to see the sunrise
over Uluru, which was in fact one of my favourite parts of the trip. Everyone
was barely awake as we already climbed into our tiny, cozy bus and started the
30-minute journey towards Kata Tjuta, where you could see Uluru as a tiny
little rock on a little platform that was built solely to serve that purpose.
|
| Kata Tjuta |
As we
arrived, you could see the sun rising very soon in the horizon, but you still
had to wait for quite a while before it actually took place. There was
something almost magical in that moment when the sight of the first sunbeam reached
the crowd. Maybe it was the intensity of situation; a large group of people,
all waiting for that very moment. In any case, there was something special and
memorable in it.
Kata Tjuta,
which was right next to us now, is another culturally important place for the
Aboriginals. It is basically a set of small, red mountains that like Uluru,
have been eroded over time. It seemed like the Aboriginals haven’t shared as
much about the meaning fo Kata Tjuta with the “settlers” as they have about
Uluru. I think knowing more about the place would have sparked my interest. After
a couple of hours, we had seen enough and it was time to leave back to Alice.
We had
plenty of driving to do for the rest of the day. It was nearly a 500-kilometre
trip back to Alice Springs. We reached the city at 6 pm that night. Some of us,
including me, had the energy to go to one of the local pubs, have a few drinks
and a proper dinner.
I had to
catch a bus to Adelaide on Wednesday morning.
It was another 22-hour trip. Tired as I was, I thought it was an excellent
opportunity to relax. The bus was empty, the scenery was the same, so I decided
to sleep.
As Thursday morning came, I witnessed the
sunrise long way from Alice Springs, Uuru and the dust from the Gibson Desert.
For the first time in weeks, I found myself in the middle of urban, busy life.
The first thought of Adelaide was: American, not that much Australian. I felt
like I was somewhere far on the other side of the Pacific Ocean. I was
surrounded by high rise buildings, business people and small cafes and take
away shops, just like in Baltimore, Philadelphia or Boston.
|
| Adelaide |
I was still
exhausted after all the travelling that I decided to relax at my hostel, do
some laundry and a bit of planning for the next two days to come. After
browsing through my Lonely Planet, it seemed like there wasn’t that much to do
in Adelaide. “Good”, I found myself thinking.
On Friday I met one of my friends from
Uluru. Dutch-Canadian Lisette was also on her way down towards Melbourne and
decided to spend a few days in Adelaide. We had a brunch, or perhaps a
“lucncher” in a cheap Chinese buffet in Chinatown. After that we did a little
walk in the city and came to the same conclusion that Adelaide didn’t offer too
much for the tourist. Neither seemed to mind.
I had
plenty of time to do some last explorations in the city before my bus departed
towards Melbourne on Saturday. I did
a long walk past the Adelaide Zoo, over the River Torrens and then back to the
city via the South Australia Government House. My bus wasn’t scheduled until
that night so I had plenty of time to do some shopping and just enjoy the vibe
of the city.
The next
night to come was my last long leg before getting back to Sydney. The next
destination was Canberra and on my way there I had to connect to another bus in
Melbourne. The bus between Adelaide and Melbourne was an overnight one so I did
not really see much of anything and concentrated more on resting sleeping
rather than doing anything else.
I spent
much of the second leg asleep as well. I was almost back in the point where I
had started in May 2011 and revisited in January 2012. I could once again see
all the green fields and hills as the bus got closer to New South Wales border.
The bus arrived in the peaceful Canberra at 4.30 pm.
|
| Australian War Memorial |
I had the
next day reserved for Canberra, after which I would be getting on a bus to
Sydney and spending my last days in Australia there. I really felt exhausted
that night and judging by the fact that there was absolutely no one doing
anything in Canberra, I just took it easy and went to bed early.
Monday morning came. You could feel the autumn in
Canberra more than on the coast. The trees had already started to get their
yellow shade and there was some morning dew on the grass. I started my ambitious
tour of the city very early, just to make it the Australian War Memorial as it
opened. Success.
I could
have spent days in the memorial had I wanted, but as the time was limited I had
to stick to the most important things and leave as soon as I felt like I had
seen enough. I walked down the Anzac Parade towards the Kings Park, where I
could enjoy a nice view over the city as well as the Lake Burley Griffin.
I followed
the path past Aspen Island to a bridge over to the other side of the lake along
Kings Avenue all the way to the famous Capital Hill. There I could see all the
way back to the Australian War Memorial, the point where I had started the day.
As much as I had wanted, I did not have enough time to actually the Parliament
and climb all the way up to the terrace to get an even better view of
everything I had just witnessed.
During the
walk I had started to experience pain in my right ankle. It seemed like it was
swollen, but decided to ignore the whole as I had plenty of things to see. I
had moment just sitting in front of the parliament house. I knew the Finnish
Embassy was somewhere close and decided to take a stroll and go and see it. Now
that I was here, I thought. The pain was starting to get intolerable as I
reached the embassy. I had a quick few photos and started walking where I came
from.
I saw a
taxi, but missed it. I kept walking despite, which was getting worse and worse
every step I took. At this point I want to mention that I rarely let any form
of pain in my feet affect me, but this was a bit different. All of a sudden, I
hear a honk behind me. It was same taxi driver I had missed earlier. He picked
me up and took me back to the city. Lucky me.
I only had
just enough time for a quick lunch and to pick up my backpack from the hostel
before my last ever bus in Australia departed for Sydney. It was a quick 4
hours and I was back to where it had all started almost a year earlier. It was
the start of my last week of the trip that had proven so far the most exciting
and memorable in my whole life.
PS. There
will be one more post on what happened during that last week and especially how
it was coming back home after such a long time away. I might also shed a little
light on what apparently caused the pain in ankle.
