1.-8. helmikuuta Tasmania
Lopulta oli aika jättää Melbournen kadut take ja jatkaa kohti uusia seikkailuja Tasmaniassa. Olin varannut itselleni lautan Melbournesta Devonportiin. Se oli hinnakas kymmentuntinen yö, mutta kuitenkin tunnelmaltaan mukava. Aivan kuin lapsena tehdyt matkat Ruotsin –laivalla.
Matkan ensimmäinen etappi tokikin terminaali, joka oli vähän Melbournen keskustan ulkopuolella, mutta kuitenkin raitiovaunuverkoston ulottuvissa. Erittäin kätevää siis, ajattelin. Niinhän me kaikki, mutta yksi asia unohtui. Viiden aikana iltapäivällä saattaa muutama muukin haluta mennä kanssani samaan suuntaan. Ei siinäkään mitään ongelmaa, että itsensä saa ahdettua sinne raitiovaunun sisälle, mutta olihan mulla toki rinkka selässä, selkäreppu etupuolella ja, ai niin, kylmä laukku toisessa kädessä, kun änkesin itseni sinne jo siinä vaiheessa täyteen raitiovaunuun. Ihana aloitus matkalle, mutta perille päästiin ja laivaan ehdittiin.Devonportiin rantauduttiin torstaiaamuna kello kuusi paikallista aikaa, joka on muuten sama kuin Melbournessa. Ensisilmäyksellä Tasmania vaikutti aikalailla samanlaiselta kuin muukin eteläinen Australia. Olin saattanut odottaa ehkä hieman suurempaa muutosta maiseman osalta. Olin buukannut itselleni bussin Launcestoniin, jota odottelin tunnin verran sataman terminaalissa. Launceston on yksi saaren suurimmista kaupungeista.
Etäisyydet Tasmaniassa ovat paljolti lyhyempiä kuin muualla Australiassa. Launcestoniin oli noin 100 kilometrin tai puolentoista tunnin bussimatka. Maisema bussin ikkunasta katsottuna oli hyvin ”maatalouspainotteista”: joka puolella näkyi laajoja, vihreitä peltoja, joiden takana siintivät korkeat vuoret. Ihan ensimmäisenä tuli mieleen Uusi-Seelanti, mutta kuitenkin Australia. Liekö eukalyptuspuiden syytä.
 |
| Tamar Valley |
Olin myös varannut itselleni hostellin ensimäiseksi yöksi Launcestonista. Mitään en ollut matkan varalle suunnitellut, mutta ajattelin, että olisi hyvä varmaan jossain yöpyä. Matkalla hostellille tapasin saksalaisen tytön, Kathrinin, joka oli myös samassa bussissa (ja lautassa). Juteltiin siinä jokunen tovi. Kuulosti siltä, että molemmilla oli samantapaiset suunnitelmat Tasmanian varalle (tai pitäisikö sanoa, että ei suunnitelmia ollenkaan, mutta jotain odotuksia) ja päätettiin yrittää vuokrata auto yhdessä, koska molemmilla oli saman verran aikaa Tasmanian valloitusta varten.
Sisälle kirjautumisen jälkeen, päätimme yhdessä tuumin käväistä yhdessä lähellä olevassa autovuokraamossa. He itse asiassa tekivätkin meille sellaisen tarjouksen, josta ei oikein voinut kieltäytyä: samanlainen Toyota Corolla, jota Suomessakin tulee ajettua 45 dollaria päivältä. Jopa minä olin oikeutettu autoa ajamaan ilman lisäkustannuksia. Useimmat autovuokraamot yleensä veloittavat nimittäin ekstraa alle 25-vuotiailta kuskeilta.
Nyt kun autoasiat oli saatu selvitettyä, oli aika aloittaa Tasmanian tutkiminen. Launcestonissa ei ollut oikeastaan yhtään mitään, mutta ympäröivästä Tamar Valleystä löytyi kaikenlaista nähtävää. Tien päälle päästiin jo puolen päivän maissa. Ensimmäinen pysähdyspaikka oli noin 50 kilometrin päässä Beaconsfieldissä, jossa oli vesinokkaeläintalo, niin ja muutama ”echidnakin”, jotka kuuluvat siis Tasmanian eläimistöön. Jälkimminen kääntyy nimellä nokkasiili, mutta pitäydyn kuitenkin tuossa echidnassa. Nimi selittynee sillä, että echidnan kieli tulee pitkästi ulos kun se syö jotain, mikä toki näyttää meistä ihmisistä todella hassulta. Saari on myös toki tunnettu Tasmanian pahoilaisestaan sekä Tasmanian tiikeristä, joka on nyttemmin jo sukupuuttoon kuollut uudisraivaajien ansiosta.
Kokonaisuudessaan vierailu oli todella avartava ja oli mukava nähdä, että nämä ihmiset ihan oikeasti pitivät työstään. Tokikin vierailun kohokohta oli nähdä ihka-aitoja vesinokkaeläimiä uiskentelemassa altaassa. Oli myöskin todella hupaisaa nähdä echidnojen syöttäminen ja että ne tulivat oikeasti niin lähelle meitä vierailijoita. Echidnojen kieliä päästiin siis ihailemaan oikeen urakalla!
 |
| Catarac Gorge |
Loppupäivä kuluikin sitten Tamar Valleytä ympäri ajaessa ja kauniista maisemista nauttien. Launcestonissa meidän piti olla sitten iltaan mennessä. Kuten sanottu, kaupunki itsessään ei tarjonnut kovinkaan paljon viihdykettä vanhoista rakennuksista ja kirkoista huolimatta. Olihan siellä James Boagsin panimo, mutta sekin oli ehtinyt sulkeutua ennen kuin päästiin takaisin.
Perjantaiaamu oli pyhitetty Catarac Gorgelle, joka on jonkilainen sola/rotko siinä ihan kaupungin kupeessa. Tehtiin parin tunnin mittainen todella hieno kävelylenkki ensin toista puolta ylöspäin ja sitten toista puolta takaisin alaspäin. Oli muuten ensimmäinen kerta, kun näin ihan luonnonvaraisena kenguruita (tai siis pienempiä wallabeja). Ne tulivat yllättävän lähelle, mutta lähtivät sitten nopeasti pois kun niitä lähestyi. Ne oli aika kiinnostuneenoloisia meistä. Lienevät siis suhteellisen tottuneita ihmisiin. |
| Bay of Fires |
Loppupäivä kuluikin sitten itärannikolle ajaessa ja siellä täällä pysähdellessä. Päämäränä oli Freycinetin kansallispuisto ihan itärannikon alaosissa, missä siis sijaitsee kuuluisa Wineglass Bay. Päätettiin ihan suosiolla ottaa maisemareitti nopeamman sijaan, joka sitten vei vuorien yli pieneen St Helensin kaupunkiin itärannikolla. St Helensistä käsin pystyi vierailemaan Bay of Firesin lahdella, joka on siis saanut nimensä siitä, että uudisraivaajat näkivät siellä aboriginaalien tekemiä tulia saapuessaan. Vesi oli turkoosin sinistä ja hiekka melkein yhtä valkoista kuin Whitsundaysilla.
Tässä vaiheessa oli kertynyt jo kolme tuntia ajamista siitä kun lähdettiin Launcestonista, mutta päätettiin vielä jatkaa alaspäin kohti Bichenoa, koska vielä oli kuitenkin muutama tunti päivänvaloa jäljellä. Tasmaniassa aurinko ei laskenut ennen kello 9:ää nimittäin. Bicheno oli mukava, pieni turistikaupunki, joka oli kuuluisa pingviineistään. Kesäisin niitä saattaa nähdä jopa satoja auringon laskettua. Löydettiin ehkäpä kivoin hotelli koskaan, jossa sitten yövyttiin. Tehtiin Kathrinin kanssa myös pieni kävelylenkki rantaan ja yritettiin spotata muuta pingviini. Niitä ei ollut nyt huonon kesän vuoksi yhtä paljon liikkeellä. Loppujen lopuksi nähtiin viisi kappaletta. Ne oli aika pelokkaita ja ilmeisesti mekin mentiin vähän liian lähelle. Toivottavasti ne eivät kuitenkaan säikähtäneet ihan lopullisesti.
 |
| Wineglass Bay |
Freycinetin kansallispuistoon oli lyhyt 45-minuutin ajomatka heti lauantaina aamusta. Ihmisiä oli suhteellisen paljon, mutta ei kuitenkaan liikaa. Emme olleet ainoita, jotka kiipesivät näköalatasanteelle, josta näkyi koko Wineglass Bayn ylle. Kyseinen lahti/poukama on siis yksi koko Tasmanian vierailluimmista nähtävyyksistä. Meillä ei mennyt kuin puolisen tuntia kiivetä ylös. Polku oli aika jyrkkä, mutta ei kuitenkaan pahimmasta päästä. Ylhäällä sitten hienoja näkymiä katsellessa oli helppo todeta, että pieni liikunta oli täysin sen arvoista. Otettiin muutama kuva, mutta eipä siellä lopun viimein ollut muuta tekemistä ja päätettiin jatkaa takaisin autolle ja kohti etelää. Tarkemmin sanottuna Tasmanin niemimaata ja Port Arthurin historiallista vankilakaupunkia.
Edessä oli siis toinen kolmen tunnin ajomatka. Syötiin pikainen lounas Swanseassa ja otettiin ”oikoreitti” pientä soratietä pitkin, joka Lonely Planetin mukaan oli hyväkuntoinen. Totuus olikin sitten jotain aivan muuta kun välillä ei voinut ajaa kuin 30 km/h. Sen verran möykkyinen oli tien pinta. Lopulta kuitenkin päästiin takaisin päätielle. Eaglehawk Neckiin, jossa päätettiin viettää yö, oli noin puolen tunnin ajomatka.
Eaglehawk Neckissä oli vain yksi, aika vaatimaton hostelli. Siellä oli tilaa eikä hintakaan ollut päätä huimaava. Lisäki paikka oli vain parikymmentä kilometriä Porth Arthurista, joka siis toimi sijoituspaikkana Euroopasta tuoduille vangeille, joita ei voitu ”hyödyntää” manner-Australiassa. Erikoisen paikasta tekee se, että koko niemimaa on kytköksissä Tasmanian saareen vai pienen pienen kannaksen, Eaglehawk Neckin, kautta. Entisaikoina, kun vankila oli vielä toiminnassa, koirat vartioivat kannasta karkureiden varalta. Muutama oli kuulemma päässyt karkaamaan, vettä pitkin.
Päätimme yhteistuumin käydä Port Arthurissa sinä iltana. Emme ottaneet osaa mihinkään ryhmäkierrokseen vaan päätettiin käydä paikka läpi ihan päinemme. Meille se oli ihan riittävä. Port Arthur on yksinkertaisesti ”must do” –juttu, kun käy Tasmaniassa, mutta luulenpa, että paikka on australialaisille enemmän mielenkiintoinen, koska se on kuitenkin osa heidän historiaansa.
Seuraavana päivänä, elikkäs sunnuntaina, heräiltiin aikaisin ja käytiin vierailemassa paikallisessa Tasmanian paholaisten suojelupuistossa. En nyt oikeen osannut tuota nimeä kääntää, mutta eiköhän jokainen tiedä, mitä sillä takaa haen. Paikka ei itsessään ollut kovinkaan suuri, mutta paholaisia heillä oli suojissansa suhteellisen paljon. Kenguruita, wallabeita ja muutama lintulaji löytyi myös. Paikka oli sen vesinokkaeläintalon tapaan todella mukavan tuntuinen: ihmisistä tosissaan näki että he välittivät niin eläimistä kuin omasta työstään. Meille vierailijoille oli järjestetty tasaisesti ohjelmaa niin että pääsimme seuraamaan eri eläinten syöttämistä ja pienimuotoista lintushowta.
Tasmanian paholaisten suojelu on erittäin tärkeää, sillä laji on hiljalleen kuolemassa sukupuuttoon. Syynä ei välttämättä ole uudisraivaajat, vaan paholaisten keskuudessa esiintyy leviävää syöpää, joita ei siis muissa eläinlajeissa (saati ihmisissä) tavata. Yksi puiston työntekijöistä arvioi karkeasti, ettei paholaista tavata välttämättä enää luonnonvaraisena 20 vuoden päästä. Monet varmaan miettivätkin että miksi nimi Tasmanian paholainen? Rehellisyyden nimissä todettakoon, että nämä pikkueläimet ovat aikamoisia ilkimyksiä: tappelevat keskenään ja muiden kanssa, pitävät kovaa meteliä sekä syövät ja tuhoavat lähes kaikkea mitä edestänsä löytävät. Siitä siis nimitys!
Loppupäivä kuluikin sitten ajamisen merkeissä koko saaren halki aivan toiselle puolelle pieneen Sheffieldin kaupunkiin, joka on aivan yhden tunnetuimman nähtävyyden Cradle Mountainin vieressä. Ajomatka oli noin nelisen tuntia tai 300 kilometriä. Sää pysyi sateisena koko päivän, vaikka maisemat muuttuivat hämmästyttävän paljon. Tasmanin niemimaalta ajettiin ensin Midlandsin viljelysalueelle ja sieltä edelleen kohti luoteis-Tasmaniaa, joka oli puolestaan vuoristoista ja karua. Sheffieldissä tuntui jo siltä kuin olisi tullut takaisin Suomeen: lämpötila ei ollut paljoa yli 10 astetta, satoi hiljalleen ja oli pimeää ja pilvistä.
Oltiin yötä yhdellä leirintäalueella omassa pienessä huoneessa. Oli jännä miten koko leirintäalueen piha kuhisi elämää kun pimeä laskeutui. Aina kun astui ovesta ulos ja kävelit läheisen nurmikentän viertä, pystyi kuulla pientä töminää ja nähdä jossain pieniä ”marsupilameja”. Muutaman kerran säikähdin oikein tosissani kun ei niitä meinannut pimeässä erottaa.
Maanantaina aamulla sää ei ollut sen parempi. Oli yhä kylmä, sateista ja pilvistä. Sään suhteen loppupäivän osalta pystyi vain heittämään arvailuja, joten päätettiin yksissä tuumin varautua pahimpaan. Cradle Mountain-Lake St Clairin kansallispuistoon oli vielä 45-minuutin ajomatka. Puisto itsessään sijaitsi yli kilometrin korkeudessa merenpintaan nähden. Enpä ole varma olenko koskaan ollut niin ”korkealla”. Mä sain pienen päänsäryn ja veikkailisin, että johtui juuri tuosta ilmanpaineen vaihtelusta.
 |
| Cradle Mountain |
Käytiin pyörähtämässä ”visitor centerissä” ja pienen tuumailun jälkeen päätettiin tehdä 2-tunnin edestakainen kävely jollekin näköalapisteelle, josta Cradle Mountain näkyisi jotenkuten. Itse vuorelle kiipeäminen olisi vienyt aivan liian kauan ja lisäksi meikäläinen oli suhteellisen huonosti varustautunut: lenkkarit, shortsit ja takki. Tuli kaikki talvivaatteet lähetettyä Suomeen…
Kävely ei ollut ihan niin paha kuin oltiin ajateltu. Ensin käveltiin suomaisen rämeikön keskellä lautoja pitkin ja pienen metsän halki, jossa oli pieniä puroja ja vesiputouksia siellä täällä, minkä jälkeen sitten alettiin hiljalleen kiipeillä ylöspäin. Siinä vaiheessa reitin vaikeusaste vähän muuttui ja jouduttiin ihan tosissamme kiipeillä välillä. Puolisen tuntia siinä meni. Vaikka tuuli olikin todella kylmä kun pääsimme yhden korkeamman mäen huipulle, jolla myös näköala piste sijaitsi, oli kaikki todellakin sen arvoista. Ylhäällä avautui mieletön näkymä ympäröivien järvien, metsien ja soiden ylle ja tietenkin kaukana horisontissa näkyi se kuuluisa Cradle Mountain. Toki edessä oli vielä kävelymatka takaisin, joka vei kauemmin kuin olimme ajatelleet. Silti kaikki oli todellakin sen arvoista.
Jännä juttu miten että miten maisemat, kasvisto yms. muuttuu niin radikaalisti Tasmaniassa. Vuoristoalueilla ei ollut kovinkaan paljon puita tai muutakaan kasvillisuutta mitä ylemmäs kiivettiin. Täytyy sanoa, että vähän tuntui siltä kuin olisi Lapissa ollut, etenkin lämpötilojen suhteen. Kuitenkin paikassa oli jotakin sellaista, joka on ainoastaan Australialle ominaista.
Nopean lounaan jälkeen jatkettiin matkaa kohti Tasmanian länsirannikkoa. Suunnitelmat olivat muotoutuneet siihen malliin, että loppupäivä ajettaisiin jonnekin päin länsirannikkoa ja yövyttäisiin siellä ja sitten seuraavana päivänä jatkettaisiin kohti Mount Fieldin kansallispuistoa ja Hobartia, mistä itse lentäisin takaisin Karrathaan. Sattuipa hauskasti, että heti alkoi sataa kun jätimme Cradle Mountainin taaksemme. Sade jatkui aina Strahanin kaupunkiin asti, missä pysähdyimme pikaisesti. Päivä päättyi Queenstowniin.
 |
| Russell Falls |
Tiistai olikin sitten meikäläisen viimeinen päivä Tasmaniassa. Yksissä tuumin päätettiin nousta aikaisin ylös, jotta päästäisiin mahdollisimman nopeasti lähtemään kohti Hobartia. Kello oli vain vähän yli seitsemän aamulla kun lähdimme hotellilta ja aloimme matkan vuorien yli ensimmäistä pysäkkiämme, Lake St Clairia kohti.
Tarkoituksena ei ollut pysähtyä kovinkaan pitkäksi aikaa Lake St Clarille, mutta saapuessa paikan päälle, havaittiin suht nopeasti, että paikka oli yksi harvoista koko Tasmaniassa, missä on mahdollista nähdä luonnonvaraisia vesinokkaeläimiä. Mieli muuttui nopeasti ja lähdettiin tekemään pieni lenkki läheiselle ”Platypus Baylle”, jossa nimensä mukaisesti pitäisi noita nokkaeläimiä esiintyä. Lopun viimein ei nähty yhtäkään yksilöä, mutta molemmat olimme erittäin tyytyväisiä siihen, että edes yritetiin. Tämän jälkeen oli vuorossa vielä toinen puolitoistatuntinen ajaen. Kohteena tällä kertaa Mount Fieldin kansallispuisto, joka on Wineglass Bayn ja Cradle Moutainin ohella yksi Tasmanian vierailluimmista nähtävyyksistä.
Päätettiin tehdä kierros puistossa ennen lounasta. Reitti vei ensimmäisenä kuuluisille Russelin putouksille, jotka olivat muuten paljon mahtavammat kuin kuvista saattoi päätellä. Reitin varrella oli myös mahdollista nähdä jättiläismäisen kokoisia eukalyptuspuita, jotka olivat enemmän kuin metrin halkaisijaltaan ja yli 200 vuotta vanhoja! Eipä ollut ihme, että puisto oli niin suosittu. Sijainti toki ratkaisee myös, sillä puistoon on vain 45 minuutin ajomatka Hobartista. Joka tapauksessa puisto jollakin tapaa tiivisti kaiken mitä Tasmanialla on tarjottavaa: eksoottista luontoa ja maisemia, joita ei muualla maailmassa näe.
Hobartiin oli vain lyhyt ajomatka. Olipa taas outoa olla takaisin kaupungin vilinässä ja vieläpä kunnon iltapäiväruuhkassa. Täytyy sanoa, että näiden 1,500 ajokilometrin jälkeen ei mene enää sormi suuhun vasemmanpuoleisen liikenteen kanssa. Yllättävän helppoa siihen on loppujen lopuksi tottua ja helpompaa siitä tekee toki sen, että monesti pystyy seurata miten muut autoilijat ajavat, jos tiukka paikka iskee. Tokikin alussa tuli ajettua välillä väärää kaistaa pitkin (tyhjällä tiellä) ja monesti tuulilasinpyyhkijät menivät päälle vilkun sijaan (ovat siis päinvastaisilla puolilla autoissa, jossa on ratti oikealla puolella). Saa nähdä, että miten ajaminen onnistuu taas kotona…
Loppupäivä satoi meidän, noh, onneksemme, koska oltiin molemmat niin väsyneitä ettei kumpikaan oikein jaksanut edes ajatella mitään Hobartin nähtävyyksistä. Käytiin pikaisesti tsekkaamassa kuuluisa Mount Nelson, josta pystyi nähdä koko tämän 200,000 asukkaan kaupungin ja Australian eteläisimmän pääkaupungin ylle. Loppujen lopuksi Hobart oli kuin mikä tahansa tasmanialainen tai australialainen kaupunki.
Seuraavana aamuna oli luvassa herätys kello kolme aamulla, jotta ehtisin lennolleni takaisin kohti Länsi-Australiaa. Pakkaamista ja järjestelyä oli luvassa jonkin verran eikä untakaan lopulta tullut saatua niinkään paljon. Siinä vaiheessa kun meikäläinen heräsi kello kolmelta Tasmaniassa oli Karratha vasta tullut saman päivän puolelle. Aikaero on siis rannikoiden välillä tuo kolme tuntia. Takaisin WA:han minut lennätti Virgin Australia, mukavasti Melbournen ja Perthin kautta. 8 tuntia siinä meni, mutta perille päästiin. Siitä sitten taas myöhemmin lisää.
PS. Olen tuonne loppuun, englannin kielisen tekstin alapuolelle, liittänyt vielä muutaman videon, joita matkalla tuli kuvattua (lähinnä eläimistöstä) sekä Facebookista löytyvät matkakuvat, jotka eivät kaikki tietenkään tuonne tekstin sekaan mahtuneet. Avautuvat alleviivattua tekstiä klikkaamalla :)
1.-8. February Tasmania
Finally it was time to leave the streets of Melbourne behind me and head towards new adventures in Tasmania. I had already booked a ferry boat from Melbourne to Devonport. It was a pricy 10-hour night, but nice in the way that it reminded me of those trips I used to make to Sweden with my family as a kid.
The first leg of the trip took me to the ferry terminal, which was located a fair bit south of Melbourne city, but was reachable by trams. How great was that, I thought. After a few minutes it occurred to me, what a wonderful decision I had made as it was rush hour and the tram was packed. Obviously it wouldn’t have been a problem to fit in just by myself, but I also had a large backpack, one smaller backpack in the front and a cooler bag with all my food in my left hand; perfect beginning for a new adventure. Luckily I made it to the ferry.
The ferry arrived in Devonport at 6 am Thursday morning local time, which is, by the way, the same as in Melbourne. For the first glance, Tasmania looked like any other place in southern Australia. I might have been expecting a more dramatic change in landscape, to be honest. There was about an hour wait at the terminal for a bus to Launceston, which is one of the major cities in the island.Distances in Tasmania are fairly short when you compare to mainland Australia. It was a little bit more than 100 kilometres and a 90-minute bus ride to Launceston. It seemed very agricultural from the bus window: there were vast, green fields everywhere and you could see the mountains somewhere far away in the horizon. My first thought was: a little bit like New Zealand, but still Australia. Must have been the gumtrees.
I also had booked a hostel for my first night in Launceston. I had no plans whatsoever, but after all, I didn’t know what was going to happen so I thought that would be a good idea. On my way to the hostel I met a German girl, Kathrin, who was also in the same bus. We had a bit of a chat and it seemed like we both had similar plans for Tasmania (or no plans at all but some expectations). We decided to try and rent a car together, as we both as much time planned for conquering Tasmania.
|
| Tamar Valley |
After checking in, we decided to go and take a look on some of the car rental agencies. The first one seemed very good and was just close by. They offered us a Toyota Corolla, similar to the one I’m driving back in Finland, for $45 a day. Even I was allowed to drive it without any extra fees, which is not usually the case. Most rental agencies require you to be at least 25.
Now that the car “problem” was solved, it was time to start exploring. There didn’t seem to be much in Launceston itself, but the Tamar Valley located within an hour’s drive was worth visiting. It was around noon as we hit the road. First stop was in Beaconsfield at a platypus house, which displayed a few platypus as well as some echidnas. The latter is basically known for its long tongue, which comes out when it’s eating. Tasmania is known for its fairly large platypus population and some of its native animals, including echidna, Tasmanian devil as well as the Tasmanian tiger that is already extinct.
The visit was very informative and you could tell that the people working there were committed to their jobs. I especially liked the fact that you could really see the platypus being active, but also that the visit included seeing the echidnas. They were very entertaining as they come close to us while being fed. It would have been hard not to notice the tongues!
|
| Catarac Gorge |
We spent the rest of the day driving around the Tamar Valley and enjoying the beautiful landscape. We needed to be back to Launceston for the night. The city itself didn’t have too much to offer apart from multiple churches and some old buildings. Also, the James Boags brewery had already closed when we got back into the city.
Friday morning was devoted for seeing the famous Catarac Gorge, which is only a few hundred meters from Launceston city. We took an amazing walk on the other side of the gorge and walked back on the other. That was also when we saw our first wild wallabies in the nature. They let us come fairly close to them, but did get scared if you approach them too quickly and came too close. They seemed curious about us. I reckon they would be quite used to people. |
| Bay of Fires |
The rest of the day was all about driving to the east coast and towards Freycinet National Park, the home of the famous Wineglass Bay. We decided to take a scenic route instead of a faster one, which took us over the mountains all the way to a small town of St Helens on the east coast. St Helens was kind of the base of visiting the Bay of Fires, which was named after the settlers as they spotted the fires of the Aboriginal people of Tasmania on the shores upon their arrival. The water was turquoise blue once again and the sand was nearly as white as in the Whitsundays.
We had already driven for about 3 hours at that point, but decided to go further down towards Bicheno as we still had a few hours of daylight left. In Tasmania the sun didn’t set before 9 at night. Bicheno was a cozy little tourist town about 30-45 minutes north of Freycinet, which was famous for its penguin population. In summer time it’s possible to see hundreds of them after the sun has set. Kathrin and I found the nicest hostel, where we decided to stay. We also made a little walk to the seashore to spot a few penguins. We were told that because of bad summer, there wouldn’t be that many. We did after all see about 5. They were scared of us and, apparently, we got way too close to them. Hopefully, that didn’t scare them off for good.
|
| Wineglass Bay |
It was a short, 45-minute drive down to Freycinet on Saturday morning. There were a few people around, but it wasn’t as packed as it could have been. It seemed like everyone else was there for the Wineglass Bay as well, which is one of the most visited places in Tasmania and iconic to the island. The hike up didn’t take us more than half an hour. It was quite steep, but it could have been worse. A nice view over the bay opened at the top and we stayed for a while and took some photos. After all, there wasn’t too much else to see so we decided to continue driving further down towards the Tasman Peninsula and the historic town of Porth Arthur.
It was another 3 hours of driving. We had a lunch break in Swansea and then took a “short cut” on a gravel road to get a better view. According to Lonely Planet it should have been a well-maintained gravel road, but at times the surface was so rough that I couldn’t drive faster than 30 km/h. Finally we reached the main road and it was another half an hour to Eaglehawk Neck, where we had decided to stay for the night.
There was only one, quite basic backpackers hostel in Eaglehawk Neck. They had availability and the price wasn’t too bad so we stayed. Eaglehawk Neck was located about 20 kilometres north of Porth Arthur. The town of Porth Arthur in the Tasman Peninsula served as a prison for convicts that couldn’t be “utilised” in mainland Australia. What is special about the peninsula is that it is almost completely isolated from mainland Tasmania. The only little piece of land that connects the two is Eaglehawk Neck. In the old times, there were dogs guarding on that piece of land and looking for possible escapers. Not too many of them ever made it. Those who did, had to swim.We decided to visit Port Arthur already that night. We took just a self-guided tour and thought we made the most out of it. That was one of the things that you need to do when you get to Tasmania. I reckon it might have been more interesting for Australians, as it is an important part of their history.
Next morning, which was Sunday, we packed up quite early and paid a visit to a nearby Tasmanian Devil conservation park. It wasn’t a very huge complex, but they had a few devils there for us to see. There were also kangaroos and wallabies as well as some birds on display. I honestly think it was a very nice place, like the platypus house we visited earlier. It seemed like the people working for the park really enjoyed what they were doing and that could be seen throughout their visit. They had a few feedings for the roos and the devils as well as a bird show arranged for the morning, which we attended. Devil conservation is very important, as the species is slowly becoming extinct because there is a contagious cancer amongst them that cannot be found in any other species, let alone humans. One of the employees was saying that in twenty years, there might not be any free devils living in the nature. Most of you might be thinking: why the name Tasmanian devil? If I’m fairly honest with you, these things really are little devils: they fight with each other and others, they make noise as well as eat and destroy things. Thus the name.
The rest of the day was devoted for driving all the way across Tasmania to a little town of Sheffield that is located right next to another popular sight of Tasmania – the Cradle Mountain. It was about a 4-hour or a 300 kilometre drive. The weather stayed rainy throughout the day although the landscape kept changing. We drove from the Tasman Peninsula into the Midlands area, which is the agricultural centre of Tasmania all the way towards the northwest, where the landscaped was more dominated by mountains. It felt more like home once we reached Sheffield. The temperature wasn’t much more than 10 degrees, it was dripping rain as well as cloudy and dark.We stayed at this camping site, in our own room though. That was maybe the place where I got closest to the wildlife during my stay here in Australia. Every time you walked out of the door, in the dark, you could hear and possibly catch a glimpse of a small marsupial jumping on the green field right next our room. It was a bit frightening but very interesting at the same time. I just got scared every time I heard a noise that something was jumping and the next second you see it right in front of your eyes.
|
| Cradle Mountain |
Monday morning was cold, rainy and cloudy. We weren’t quite sure how the weather would turn out so we had to prepare for the worst. It was another 45-minute drive to the Cradle Mountain-Lake St Clair National Park. The park itself was located at about 1 kilometre altitude. I don’t think I’ve ever been anywhere that high and I did get a little headache at first, which I reckon was due to the rise in altitude.
After considering for a while, we decided to do a 2-hour return to a point, where we could see the summit of the famous Cradle Mountain. It would have taken us too long to actually climb the mountain. Plus, I didn’t have gear, which would have been suitable for that. Namely, I was only wearing my sneakers, shorts and a jacket.
The walk wasn’t that tough, at first. It took us through a swampy area towards the mountain and through a forest with many small waterfalls in it, which was followed by a little climb on top of a hill. From there we needed to do some serious climbing to access the lookout point for the mountain itself. That took us about half an hour. It was windy and cold, but definitely worth it. The view was quite amazing. You could see the mountain and the lakes surrounding it. Then, after all the exhaustion, we still needed to walk back. After all, it did take us longer than we expected, but it was definitely all worth it.
It was funny how different the landscape and all the different flora and fauna was compared to the east coast of Tasmania. There weren’t too many trees or other kind of plants, especially the higher you got.. I must say that the national park did remind me of Lapland to an extent, even temperature wise, although it still had something peculiar to Australia in it.
After a quick lunch, we had to continue our journey towards the west coast as the plan was to make a little loop through Queenstown and Mount Field National Park to Hobart, where I would need to catch my flight to Karratha. Funnily enough, the rest of the day was raining as we made our way to the west coast, and the town of Strahan, where we had a quick stop and then finished the day at Queenstown.
Tuesday was our last day in Tasmania. This time, we decided to wake up very so that we could make it to Hobart as fast as we could. It was right after 7 in the morning as we left the nice hotel we stayed at and started making our way over the mountains, first stop being at Lake St Clair.
|
| Russell Falls |
We didn’t intend to make a long stop at Lake St Clair, but as we arrived, we found out that it would be one of the few spots in Tasmania, where you could possibly see a real-life platypus. We changed our minds pretty fast and started to make our way towards Platypus Bay, which (as the name indicates) should be the perfect spot of seeing one. After all, we didn’t see any, but still both of us were glad we gave it a try. It was still another 90 minutes to drive to Mount Field National Park, which, along with Cradle Mountain and Wineglass Bay, was one of the top destinations in Tasmania.
Before having lunch, we decided to first take a look on the famous Russell Falls, which were more massive and amazing than you could even think. We also had a chance to see the giant eucalyptus trees that were more than 200 years old and over a metre in diameter. No wonder that Mount Field is that popular. Sure it’s also the location. Namely, it’s only a 45-minute drive from Hobart to Mount Field. It somehow summed up everything that Tasmania has to offer: exotic nature and landscape that you don’t find anywhere else in the world.
The drive to Hobart was quick and sooner that we expected we found ourselves in the midst of traffic in a nice afternoon rush. I must say that after these 1,500 kilometres of driving, left traffic doesn’t seem to be much of an issue anymore. It is fairly easy to get use after all and even if there is a problem, you can always see how the other drivers do it and do the same yourself. Of course, I did drive on the wrong side of the road a few times (usually first thing in the morning on an empty road) and there were so many times I started using the wipers instead of signalling. Makes me think how I will ever get used to driving on the right side of the road again…
The rest of the day was rainy to our, well, good, as we both were so tired that neither of us really wanted to take much time to see Hobart. We did visit the famous Mount Nelson, where you could catch a view over the whole city that has more than 200,000 residents and is the southernmost capital city in Australia. After all, Hobart was just any other city, in a larger scale in Tasmania.
The next morning I had to wake up at three o’clock just to catch my flight back to WA. I had plenty of packing and organising to do and didn’t have that much sleep. As I got up at 3 am in Tassie, Karratha just crossed over to the same day with us. The time difference between coasts is namely 3 hours in Australia. I was taken back to Karratha by Virgin Australia, conveniently through Melbourne and Perth over the time 8 hours. I did make it, safe and sound. Once again, that’s another story.
Below you can find a few links to videos and a Facebook photo album for more photos:
