Darwin-Uluru-Adelaide-Canberra-Sydney

Saavuin kuuman kosteaan Darwiniin myöhään tiistai-iltana 20. päivä maaliskuuta. Vaikkakin lento oli ollut suora aina Karrathasta asti, oli matkan varrella silti kaksi pysähdystä: yksi Port Headlandissa ja toinen Broomessa. Tästä syystä matka-aika venyi aina tuonne 5.5:een tuntiin. Lentokentältä otin taksin, jonka jokseenkin omituinen kuski ajoi minut mukavan kotoisaan hostelliin, jonka olin poikkeuksellisesti varannut etukäteen.

Keskiviikkoaamu saapui kosteana, mutta myös pilvisenä. Oli myös melkoisen lämmin. Ihan ensimmäisenä mulla oli pari juttua, jotka piti hoitaa matkavarauksiin liittyen; tarvitsin bussipassin ja jotain hostelleja piti myös buukata, koska tällä kertaa aikataulu oli paljon tiukempi kuin aikaisemmilla matkoilla. Myöhemmin päivällä kävin tekemässä pienen kävelylenkin kaupungilla.

Darwinissa ei ollut kovinkaan paljon nähtävää. Se oli pieni, pohjoisen trooppinen kaupunki. Kunnollista rantaa ei ollut ja mulle jäi sellainen tunne, että taisin valita vähän huonon ajankohdan tulla visiitille; kesä ei ollut varsinaisesti vielä ohi ja sen vuoksi sää oli ehkä hivenen liian kuuma ja kostea, jotta kukaan (itseni mukaan lukien) olisi siitä pystynyt nauttia.

Torstai olikin jo meikäläisen viimeinen päivä kaupungissa. Yhdessä huonekaverini saksalaisen Ulriken kanssa kävimme tekemässä pienen lenkin kasinolle ja sieltä rantaa pitkin takaisin kaupungin suuntaan. Takaisintulomatka vei meidät rikkaiden naapurustojen läpi, joissa sai ihastella hulppeita taloja. Näytti siltä, että myös Darwin oli saanut osansa kaivosbuumista.

Loppupäivä kuluikin hostellin altaalla australialaista rommikolaa siemailen. Eipä olisi päivää voinut enää paremmin viettää.

Perjantai oli ensimmäinen varsinainen, rankka matkustuspäivä. Bussi Alice Springsiin lähti Darwinista puolelta päivin ja se oli tupaten täynnä aina Katherineen asti, jonka jälkeen sain kaksi vierekkäistä paikkaa omaan käyttöön ja matkanteko helpottui huomattavasti. Matka kesti 22 tuntia ja meidän oli määrä saapua Aliceen seuraavana aamuna kello 9. Matkan varrelle sattui myös ”päällekkäisyyksiä”. Tarkemmin sanottuna Katherinen ja Tennant Creekin välinen matka, jonka olin tehnyt jo edellisvuoden elokuussa matkalla Länsi-Australiaan.

Alice Springsiin saavuttiin aikataulun mukaisesti lauantaiaamuna. Olin kuullut kaupungista muutaman kauhutarinan ja sen vuoksi suhtauduin omaan turvallisuuteeni vähän varauksella, mutta eipä siellä niin pahalta näyttänyt. Paikalliset aboriginaalit ovat käsittääkseni varsin taipuvaisia väkivaltaan ja rikollisuuteen. Pääsääntöisesti tunsin oloni ihan turvalliseksi ja omasta mielestäni Katherine oli paljon kauheampi paikka, juurikin edellä mainituista syistä.

Kings Canyon

Hostelli, joka kuului varaamaani Ulurun matkapakettiin oli vähän kaupungin ulkopuolella. Paikka oli iso, mutta reppureissaajia ei näkynyt niiksikään. Sesonki oli kuulemma vasta alkamassa. Uima-allaskin hostellista löytyi ja sinne tietenkin halusin päästä, huonoin seurauksin. Ensimmäistä kertaa koko maassaoloni aikana paloin todella pahasti. Aurinkorasvaa en tietenkään käyttänyt eli omaan piikkiin menee tämäkin. Karrathassa ollessanikaan ei aurinkorasvalle ollut tarvetta ja siksi ajattelin, että ei varmaan Alicessakaan. Olin väärässä ja tästä erehdyksestä kärsinkin seuraavat muutaman päivää.

Suurin osa porukasta oli joko menossa tai tulossa Ulurusta (Ayers Rockilta). En kyllä rehellisesti sanottuna keksi mitään muutakaan syytä, miksi joku tulisi Alice Springsiin ihan vain kaupungin takia.

Illemmalla käväistiin yhdessä huoneessani asuvan skottilaisen pojan kanssa tekemässä iltalenkki Anzac Hillille, josta näkyi hienosti auringonlasku kaupungin ja McDonnellin vuoriston ylle.

Kings Canyon

Sunnuntai olikin sitten se suuri päivä. Lähtö Uluruun oli aikainen ja ikävä kyllä toisille vielä aikaisempi. Kävi hassu sattuma, koska olin jättänyt mun kännykän aikavyöhykkeen Suomeksi ja sitten vain manuaalisesti muuttanut kellon Australian aikaan. Ei siinä sinänsä mitään väärää ole, mutta tuona yönä Suomessa siirrettiin kelloja tunnin eteenpäin ja älykäs iPhone osasi aivan itse suorittaa tuon toimenpiteen, kun meikäläinen koisasi vieressä. Tämän mokan huomasin vasta siinä vaiheessa kun luulin, että kaikkien piti lähteä. Kovasti ihmettelin että miksi osa porukasta vielä nukkuu.

Ulurun retki oli kolmen päivän ja kahden yön mittainen. Meidän ryhmä oli onneksi vähän pienempi niin että pikkubussi ei ollut aivan ääriään myöten täysi. Meitä oli 12 ihmistä ja group leaderimme Teagan, joka oli kyllä yksi parhaista oppaista koko Australian ajalta!

Aikainen lähtö Uluruun tuntui itsestäni hassulta ensin, mutta muutin nopeaa mieleni kun meille kerrottiin, että matkaa Alice Springsistä Uluruun olisi noin 500 kilometriä. Ensimmäinen kuusi tuntia siis kulutettiin bussin kyydissä. Tehtiin tokikin muutama pysähdys matkan varrella, joista ensimmäinen eräällä kamelifarmilla. Itsekään en ihan ensimmäisenä kuvitellut löytäväni kameleita Australian mantereelta. Myöhemmin meille selvisi, että kamelit itse asiassa tuotiin Australiaan sitä varten, etteivät hevoset kestäneet kuumia olosuhteita yhtä hyvin. Nykyään kameleita esiintyy luonnonvaraisena Australian aavikkoalueilla. Kun katsoi ympärillensä niin kameleiden tuominen maahan tuntui ihan viisaalta idealta.

 

Päivän etappi olikin Ulurun sijaan Kings Canyon, joka toki kuului myös ostamaani retkipakettiin. Kanjonilta oli vielä noin 300 kilometrin ajomatka Ulurulle seuraavana päivänä. Aivan ensimmäisenä tehtiin muutaman tunnin mittainen kävely kanjonin ympäri.  Reitti kulki kanjonin toista puolta ja takaisin käveltiin vastaavasti vastakkaista puolta. Sen jälkeen pystytettiin leiri läheiselle leirintäalueelle, jossa nukuimme siis ”swageissamme”.

”Swag” on eräänlainen ”katettu patja”, jonka sisälle mennään nukkumaan makuupusseissa. Periaatteessa asian voi myös ajatella niin, että se on teltta, jonka pohja on rakennettu patjasta ja jonne korkeussuunnassa mahtuu juuri ja juuri sisälle makaamaan. Tästä huolimatta swagissa on erittäin mukava nukkua (myös palaneena) eikä sekään hassumpaa ole, että yöllä herätessä näkee ehkäpä mahtavimman tähtitaivaan, jonka elämässään koskaan tulee näkemään.

Maanantaiaamu tuli nopeasti. Mieli oli swagissa ja taivasalla nukkumisen jälkeen erittäin virkeä. Syötiin nopeahko aamiainen ja sen jälkeen lähdettiin taas tienpäälle seuraavaksi neljäksi tunniksi suuntana kaikkien odottama Uluru.

Päivän edetessä päästiin lähemmäksi Ulurua. Voisi ajatella, että kiven voisi nähdä jo kaukaa, mutta itse asiassa koko kivi ei näkynyt paljoakaan aikaisemmin kuin pääsimme Yularan pikkukaupunkiin. Näky oli kuitenkin melkoisen huikea ja sitä kannatti odottaa. Loppupäivän ohjelmaksi  ennen auringonlaskua oli kaksi vaihtoehtoa: kävellä Ulurun ympäri tai kiivetä itse kivelle.

Tässä kohtaa täytyi kuitenkin muistaa se, että Uluru on paikallisille aboriginaaleille pyhä paikka, jolle kiipeäminen periaatteessa vastaa samaa kuin hyppelisi pitkin Pyhän Pietarin Basilikan kattopuita. Itse siis silkasta kunnioituksesta toista kulttuuria kohtaan valitsin kävelylenkin kiven ympäri, joka ei kuitenkaan osoittautunut kovinkaan mielenkiintoiseksi vaihtoehdoksi. Teagan kertoi meille muutaman tarinan paikallisesta aboriginaalikulttuurista ja heidän rituaaleistaan kiveen liittyen, mikä tokikin toi vähän lisämaustetta tälle vaihtoehdolle. Kiven ympäri käveleminen tehtiin polkua pitkin, joka kulki niin lähellä itse kiveä, etten ainakaan itse kokenut näkeväni paljonkaan mitään uutta.

Sen jälkeen kun kaikki olivat tulleet takaisin kokoontumispaikalle, lähdimme kaikki yhdessä läheiselle parkkialueelle, josta pystyi seuraamaan kuinka aurinko laski Ulurun ylle. Näkymä oli suhteellisen mahtava. Auringon laskiessa kivi muutti väriä vahvan punaisen ruskeasta lähes kirkkaan punaiseksi ennen painumista jonnekin horisontin alapuolelle. Lopulta jäljellä oli vain tumma kivenlohkare, jota ympäröi kirkas öinen tähtitaivas.

Vuorossa oli taas yö puhtaan kirkkaan tähtitaivaan alla. Jotakin mitä tulen kovasti kaipaan koti-Suomessa.

Tiistaina herättiin jo aamuyöstä, jotta ehdittäisiin katsomaan auringonnousua Ulurun yllä. Tämä oli ehkäpä meikäläisen koko retken kohokohta. Veikkaanpa, että kaikki olivat hädin tuskin hereillä kun olimme jo kaikki pakattuna bussiin ja matkalla kohti Kata Tjutaa, jonka viereen oli rakennettu jonkinlainen näköalatasanne, jolta saattoi nähdä Ulurun, joka näkyi pienen pienenä kivenpalana kaukana horisontissa.

Meidän ryhmän saapuessa horisontissa näkyi vain pieni auringon kajo ja muualla oli aivan pimeää. Itse auringonnousu ei tapahtunut vielä seuraavaan 10-15 minuuttiin. Tunnelma oli odottava ja siinä oli jotain melkein taianomaista, kun ensimmäinen auringon säde kohtasi meidät pienen, pienen Ulurun takaa. Ehkä se oli vain se tilanne ja odotus itsessään, mutta kyllä siinä oli jotain erityistä, jonka tulen muistamaan vielä kauan.

Kata Tjuta

Kata Tjuta, jota olimme tulleet tänne asti katsomaan, oli toinen kulttuurillisesti tärkeä paikka aboriginaaleille. Alueella on periaatteessa muutama pieni punertava kivenlohkare, jotka Ulurun lailla ovat kärsineet kulumisesta ja eroosiosta vuosituhanten saatossa. Kuitenkaan aboriginaalit eivät ole jakaneet yhtä paljon tietoa Kata Tjutan merkityksestä heidän kulttuurilleen kuin Ulurusta. Tämän tietämättömyyden pohjalta oli vaikea suhtautua paikkaan oikealla tavalla. Parin tunnin patikoimisen jälkeen olimme kaikki nähneet tarpeeksi ja sitten olikin aika lähteä ajamaan takaisin kohti Alicea.

Loppupäiväksi olikin taas paljon ajamista. Matkaa Aliceen oli lähes 500 kilometriä. Perille päästiin kello 6 samana iltana. Monikaan meistä ei jaksanut tehdä mitään tuona iltana. Itse en onneksi ollut yksi heistä vaan jatkoin parin muun reissukaverin kanssa vielä paikalliseen pubiin, jossa syötiin, juotiin ja vaihdettiin viimeiset kuulumiset ennen kuin jokainen lähtisi omille teilleen.

Olin varannut itselleni bussin Adelaideen keskiviikoksi. Luvassa oli taas yksi 22-tuntinen taival. Olin onneksi sen verran väsynyt muutamasta edellispäivästä, joten käytin tilaisuuden hyväksi ja rentouduin. Bussi oli tyhjä, maisema pysyi samana. Aloin nukkua.

Adelaide

Torstaiaamun tullessa todistin auringonnousua jo kaukana Alice Springsistä, Ulurusta ja Gibsonin aavikon hiekkapölystä. Ensimmäistä kertaa moneen viikkoon löysin itseni keskeltä kiireistä kaupunkielämää. Ensimmäinen ajatus Adelaidesta oli: amerikkalainen, ei niinkään australialainen. Musta tuntui, että olin jossain kaukana toisella puolen Tyyntä valtamerta. Ympärillä näkyi korkeita toimistorakennuksia, liikemiehiä ja –naisia sekä pieniä kahviloita ja take away –paikkoja. Aivan kuin Baltimoressa, Philadelphiassa tai Bostonissa.

Olin vieläkin tosi väsynyt kaikesta reissaamisesta, joten ensimmäinen päivä kaupungissa kului lähinnä rentoutumisen merkeissä, pyykkiä pesten ja vähän suunnittelen mitä seuraavina päivinä tekisin. Kävin läpi Lonely Planetin matkaopasta eikä Adelaidessa tuntunut olevan kovinkaan paljon tekemistä. ”Hyvä juttu”, huomasin ajattelevani.

Perjantaina tapasin yhden Ulurun reissulla tapaamani reissukaverin. Hollantilais-kanadalainen Lisette oli myös matkalla etelään ja edelleen kohti Melbournea ja päätti viipyä Adelaidessa niin ikää muutaman päivän. Syötiin brunssia, vai pitäisikö enemmin sanoa lounallista, halvassa kiinalaisessa ravintolassa aivan keskellä vilkasta Chinatownia. Sen jälkeen tehtiin pikainen lenkki kaupungilla, minkä jälkeen molemmat tulivat samaan lopputulokseen ettei Adelaidella ollut kovinkaan paljon tarjottavaa perusturistille. Kummallekaan se ei ollut ongelma, päinvastoin.

Mulla oli hirvittävän paljon aikaa koluta viimeiset paikat Adelaidessa ennen kuin bussi Melbournea kohti lähti lauantaina illalla. Tein yksin pitkän kävelylenkin ohi Adelaiden eläintarhan, yli Torrens joen ja sitten takaisin keskustaan Etelä-Australian hallituksen rakennuksien kautta. Bussi ei lähtisi ennen kuin vasta myöhään illalla, joten mulla oli koko loppupäivä aikaa nauttia kaupungin tunnelmasta ja tehdä viime hetken ostoksia.

Seuraava yö olikin viimeinen laatuaan, koska meikäläisen Australian valloitus alkoi olla loppusuoralla. Seuraava pysähdyspaikka oli Canberra ja matkalla sinne mun piti vaihtaa bussia seuraavana aamuna Melbournessa. Adelaiden ja Melbsin välinen bussi oli tietenkin yöbussi. Pimeässä yössä ei ollut mitään sen kummempaa katseltavaa eli tälläkin kertaa bussimatka meni nukkumisen puolelle.

Australian War Memorial

Seuraavan päivän bussimatka Melbournesta Canberraan sujui niin ikään nukkumisen merkeissä. Olin ilmeisesti aikaslailla uupunut. Nyt oltiin jo sinä pisteessä matkaa, että olin melkein takaisin siellä, mistä aloitin lähes vuotta aikaisemmin. Ikkunasta näkyi taas tutut pellot lehmineen, jotka levittäytyivät virheille nummille niin kauaksi kuin silmä kantoi. Lähestyttiin jo New South Walesin rajaa. Canberraan saavuttiin sinä iltana kello 16.30.

Seuraavasta päivästä noin puolet oli varattu Canberran tutkimiseen. Sen jälkeen nousisin Sydneyn bussiin ja viimeinen viikko Australiassa alkaisi. Vaikka Canberra onkin koko mantereen pääkaupunki (hallinnollisesti) ei se siltikään pystynyt kilpailemaan edes Adelaiden saati sitten Sydneyn, Brisbanen tai Melbournen kanssa siitä, mitä se turistille tarjosi. Siispä pysyin hostellilla sen yön ja menin nukkumaan suhteellisen aikaisin.

Maanantaiaamuna  oli aikainen herätys, sillä hostellista piti kirjautua ulos ennen kello kymmentä. Sää Canberrassa oli paljon syksyisempi kuin rannikolla, sijaitsihan kaupunki sisämaassa. Ilma oli viileähkö, mutta silti aurinko lämmitti. Puut olivat alkaneet saada keltaista väriä ja tiputtaa lehtiään ja ruoho oli aamukasteesta märkää. Olin tehnyt edellisiltana itselleni varsin kunnianhimoisen suunnitelman kiertää Canberra ympäri vain muutamassa tunnissa. Liikkeelle oli lähdettävä aikaisin, että ehtisin Australian War Memorialle kymmeneksi, jolloin se avattaisiin. Onnistuin.

Museossa olisi voinut viettää päiviä, mikäli olisin vain halunnut tai siihen olisi ollut aikaa. Koska aika oli kuitenkin kortilla, tyydyin näkemään kaikki tärkeimmät asiat ja lähtemään heti kun tuntui, että kaikki tuo oli nähty. Jatkoin kävellen pitkää ja leveää Anzac Paraden katua alas kohti Kings Parkia, joka oli ihan Burley Griffinin järven rannalla. Sieltä taas näkyi koko muu kaupunki, vaikkakaan puisto ei ollut mitenkään erityisen korkealla.

Seurasin polkua, joka kiemurteli Aspen Islandin ohi sillalle, joka taasen vei järven toiselle puolelle. Sieltä reitti jatkui Kings Avenueta pitkin aina Capital Hillille asti, missä siis sijaitsevat Australian parlamentti ja muita hallintorakennuksia. Capital Hilliltä pystyi nähdä Australian War Memorialle asti, järven toiselle puolelle. Toisin sanoen sinne mistä päivä oli alkanut pari tuntia aiemmin. Tässä vaiheessa aikaa oli jäljellä niin vähän että jouduin jättämään parlamenttirakennuksessa vierailun väliin, vaikka olisin kovasti halunnut käydä siellä.

Kävelyretken aikana olin alkanut tuntea kipua nilkassa, joka tuntui pahenevan askel askeleelta. Nilkka näytti vähän turvonneelta, mutta yritin olla välittämättä siitä, koska vielä oli paljon paikkoja, joissa oli käytävä. Istuin parlamenttitalon edessä hetken. Tiesin, että Suomen suurlähetystö oli jossain tosi lähellä ja halusin käydä tietenkin katsomassa sen. Nyt kun olin tänne asti tullut. Lähetystölle saapuessa kipu nilkassa oli yltynyt entisestään ja nyt käveleminen alkoi tosissaan sattua. Otin pari nopeaa räpsäisyä lähetystöstä ja lähdin kävelemään takaisinpäin.  

Matkalla takaisin näin taksin, mutta missasin sen. Jatkoin kävelyä kivusta huolimatta. Tässä vaiheessa on varmaan hyvä mainita, että yleensä en pienistä kivuista valita, mutta tämä kerta oli erilainen. Sitten kuulin torven tööttäyksen takaani ja siellähän se sama taksikuski oli. Pääsin hänen kyydissään takaisin kaupunkiin. Onni potkaisi.

Mulla oli enää aikaa syödä vain pikaisesti lounas ja hakea rinkka hostellilta. Sen jälkeen koko Australian reissun viimeisin bussimatkani alkaisin. Matka Sydneyyn kestäisi vain vaivaiset neljä tuntia ja sitten olisin takaisin siellä mistä kaikki alkoi vuotta aikaisemmin. Viimeinen viikko seikkailustani, joka oli tähänastisen elämäni ikimuistoisin ja jännittävin, oli alkamassa.

PS. Ajattelin vielä kirjoittaa yhden postauksen siitä miten viimeinen viikko Sydneyssä sujui ja millaista oli tulla vuoden jälkeen takaisin kotiin. Niin ja saatan myös valottaa vähän sitä, että mikä oli tuon lähes kestämättömän nilkkakivun takana.

I arrived in the so hot and humid Darwin late night on Tuesday March 20th. Although I had booked a “direct” flight from Karratha, there was one layover in Port Headland and another in Broome, which made the total travelling time almost 5 hours. Driven by maybe one of the weirdest taxi drivers I arrived in my hostel near the CBD.

Wednesday morning arose as humid but cloudy. It was also quite hot. First I needed to take care of a couple of things related to my upcoming travelling; buy a bus pass and book some hostels. Later during the day I took a little walking tour in the city.

After all, there wasn’t much to see. Darwin was a tiny, northern tropical city. There was no proper beach and it seemed like I had picked the wrong time to come. The summer wasn’t over yet and the weather was a bit too hot for anyone, including me, to actually enjoy it.

Thursday was my last day in the city. One of my roommates was a German girl called Ulrike. She and I did another walking tour near the casino and the waterfront. The route took us through the wealthiest neighbourhoods. It seemed like Darwin had also gotten its fair share of the mining boom.

I spend the rest of the day at the hostel pool, sipping my bundy and coke. How nice is that?

Friday was my first hardcore travelling day. I caught the bus towards Alice Springs at noon. The journey took a good 22 hours and was due to arrive next morning at 9. The bus was completely packed up until Katherine, after which I had more room for myself. It was quite funny to travel the leg between Katherine and Tennant Creek again. I had done that just a few months earlier on my way to the west coast.

I arrived in Alice Springs on schedule on Saturday morning. I had heard a few horror stories concerning violence and crime in Alice. After all, the city didn’t seem that dodgy and I did still find Katherine much more frightening.

Kings Canyon

My hostel was a nice backpackers right outside of the city. It was quite big, but not that full. The season would start in a few weeks. It did have a swimming pool that I ended up visiting, with bad results. I got pretty badly burnt, which can only be accounted for by the lack of sunscreen. I had proven a nice record of not having to use it (to get tanned), but this time I proved myself wrong. It was the first time it happened in Australia so I had been pretty lucky. The next two days were painful as both my chest and the back of my neck reminded me of their existence.

It seemed like most people were just on their way to Uluru (Ayer’s Rock). I can’t think of any proper reason just to come and see Alice Springs to be honest.

I met a Scottish guy in my room that night and he and I visited the famous Anzac Hill, where we could see sunset over the McDonnell Ranges and the city of Alice Springs.

Kings Canyon

Sunday was the departure day for Uluru. Funnily enough, I had left my phone set in Finnish time zone and just manually changed the time to Australian time. Result: my phone automatically assumed daylight savings so I woke up an hour before I was supposed to. I noticed that at the point that I thought we were all supposed to leave. One more hour to go, in other words.

My tour was a 3-day, 2-night thing. Our group wasn’t as large as it could have been, which I only think was a good thing. We were 12 people and our group leader Teagan, who was ..king awesome!

The 6.10 departure seemed first quite early to me but then I was told that Uluru itself is another 500 kilometres away I wasn’t so surprised about that anymore. We spent the first six hours on the bus. There were a couple of stops on the way, one of them at a nearby camel farm. One might be surprised to find camels in Australia. They are obviously not native to Australia and were actually brought there, because they could take the desert conditions better than horses. It just happened that now they have established themselves widely. When looking around yourself, it didn’t seem much of a bad idea at all.

Our first stop wasn’t Uluru, it was actually Kings Canyon about 300 kilometres from Uluru. Firstly we made a walk around the canyon for a couple of hours. Teagen took us on longer route that went past the other side of the canyon and back on the opposite side. After that we camped in a nearby camping ground sleeping each in our swags.

Now, what is a swag? It is kind of like a big mattress, which is made into a small tent. You chuck your sleeping back in it and sleep under the sky. Surprisingly enough, it’s actually very warm and comfy, even when you’re sunburnt. Every time you wake up during the night you can see the night sky with all its bright stars.

Monday morning came fast. I must say I had a pretty good night sleeping considering that I spend the night outside. We had a very quick breakfast and after that, it was time to start driving towards Uluru. It was another 4 hours to go.

As the day progressed, we got closer to Uluru. It wasn’t until very close that you could actually see it. The first sight of the red rock was quite amazing and definitely worth all the wait. We basically had to option before seeing the sunset: either do the base walk around Uluru or climb the rock.

Well, now you had to remember that it is a sacred place for the Aboriginal people and the climb is never recommended. I thought it would be too disrespectful and did not do it. After all, it would be the same as someone from their culture decided to climb up the Saint Peter’s Basicilica. The base walk wasn’t too interesting, but still I feel like it was the right thing to do. Luckily, Teagan told us a few stories that are passed on the local Aboriginal tribe related to the rock, which made the whole thing a bit more interesting. The base walk went on a small track right next to the rock itself and I feel like I didn’t see anything extra.

After everyone had come back to the initial starting point we headed to another spot near the rock, where you could actually follow as the sun set over the rock. The scene was pretty amazing. As the sun got down, the rock changed it colour from a brownish tone to an almost bright red. Finally the only thing left was a dark rock surrounded by a night sky full of stars.

It was yet another night under the clear night sky and all its stars. Something I will really miss back home.

Tuesday morning we got up very early to see the sunrise over Uluru, which was in fact one of my favourite parts of the trip. Everyone was barely awake as we already climbed into our tiny, cozy bus and started the 30-minute journey towards Kata Tjuta, where you could see Uluru as a tiny little rock on a little platform that was built solely to serve that purpose.

Kata Tjuta

As we arrived, you could see the sun rising very soon in the horizon, but you still had to wait for quite a while before it actually took place. There was something almost magical in that moment when the sight of the first sunbeam reached the crowd. Maybe it was the intensity of situation; a large group of people, all waiting for that very moment. In any case, there was something special and memorable in it.

Kata Tjuta, which was right next to us now, is another culturally important place for the Aboriginals. It is basically a set of small, red mountains that like Uluru, have been eroded over time. It seemed like the Aboriginals haven’t shared as much about the meaning fo Kata Tjuta with the “settlers” as they have about Uluru. I think knowing more about the place would have sparked my interest. After a couple of hours, we had seen enough and it was time to leave back to Alice.

We had plenty of driving to do for the rest of the day. It was nearly a 500-kilometre trip back to Alice Springs. We reached the city at 6 pm that night. Some of us, including me, had the energy to go to one of the local pubs, have a few drinks and a proper dinner.

I had to catch a bus to Adelaide on Wednesday morning. It was another 22-hour trip. Tired as I was, I thought it was an excellent opportunity to relax. The bus was empty, the scenery was the same, so I decided to sleep.

As Thursday morning came, I witnessed the sunrise long way from Alice Springs, Uuru and the dust from the Gibson Desert. For the first time in weeks, I found myself in the middle of urban, busy life. The first thought of Adelaide was: American, not that much Australian. I felt like I was somewhere far on the other side of the Pacific Ocean. I was surrounded by high rise buildings, business people and small cafes and take away shops, just like in Baltimore, Philadelphia or Boston.

Adelaide

I was still exhausted after all the travelling that I decided to relax at my hostel, do some laundry and a bit of planning for the next two days to come. After browsing through my Lonely Planet, it seemed like there wasn’t that much to do in Adelaide. “Good”, I found myself thinking.

On Friday I met one of my friends from Uluru. Dutch-Canadian Lisette was also on her way down towards Melbourne and decided to spend a few days in Adelaide. We had a brunch, or perhaps a “lucncher” in a cheap Chinese buffet in Chinatown. After that we did a little walk in the city and came to the same conclusion that Adelaide didn’t offer too much for the tourist. Neither seemed to mind.

I had plenty of time to do some last explorations in the city before my bus departed towards Melbourne on Saturday. I did a long walk past the Adelaide Zoo, over the River Torrens and then back to the city via the South Australia Government House. My bus wasn’t scheduled until that night so I had plenty of time to do some shopping and just enjoy the vibe of the city.

The next night to come was my last long leg before getting back to Sydney. The next destination was Canberra and on my way there I had to connect to another bus in Melbourne. The bus between Adelaide and Melbourne was an overnight one so I did not really see much of anything and concentrated more on resting sleeping rather than doing anything else.

I spent much of the second leg asleep as well. I was almost back in the point where I had started in May 2011 and revisited in January 2012. I could once again see all the green fields and hills as the bus got closer to New South Wales border. The bus arrived in the peaceful Canberra at 4.30 pm.

Australian War Memorial

I had the next day reserved for Canberra, after which I would be getting on a bus to Sydney and spending my last days in Australia there. I really felt exhausted that night and judging by the fact that there was absolutely no one doing anything in Canberra, I just took it easy and went to bed early.

Monday morning came. You could feel the autumn in Canberra more than on the coast. The trees had already started to get their yellow shade and there was some morning dew on the grass. I started my ambitious tour of the city very early, just to make it the Australian War Memorial as it opened. Success.

I could have spent days in the memorial had I wanted, but as the time was limited I had to stick to the most important things and leave as soon as I felt like I had seen enough. I walked down the Anzac Parade towards the Kings Park, where I could enjoy a nice view over the city as well as the Lake Burley Griffin.

I followed the path past Aspen Island to a bridge over to the other side of the lake along Kings Avenue all the way to the famous Capital Hill. There I could see all the way back to the Australian War Memorial, the point where I had started the day. As much as I had wanted, I did not have enough time to actually the Parliament and climb all the way up to the terrace to get an even better view of everything I had just witnessed.

During the walk I had started to experience pain in my right ankle. It seemed like it was swollen, but decided to ignore the whole as I had plenty of things to see. I had moment just sitting in front of the parliament house. I knew the Finnish Embassy was somewhere close and decided to take a stroll and go and see it. Now that I was here, I thought. The pain was starting to get intolerable as I reached the embassy. I had a quick few photos and started walking where I came from.

I saw a taxi, but missed it. I kept walking despite, which was getting worse and worse every step I took. At this point I want to mention that I rarely let any form of pain in my feet affect me, but this was a bit different. All of a sudden, I hear a honk behind me. It was same taxi driver I had missed earlier. He picked me up and took me back to the city. Lucky me.

I only had just enough time for a quick lunch and to pick up my backpack from the hostel before my last ever bus in Australia departed for Sydney. It was a quick 4 hours and I was back to where it had all started almost a year earlier. It was the start of my last week of the trip that had proven so far the most exciting and memorable in my whole life.

PS. There will be one more post on what happened during that last week and especially how it was coming back home after such a long time away. I might also shed a little light on what apparently caused the pain in ankle.

Karratha part 2

Näkymä huoneen ikkunasta

Toinen ”laskeutuminen” Karrathaan sujui erittäin nopeasti. 6 viikkoa kului kuin siivillä. 6-päiväinen ja usein 45-50 –tuntinen työviikko piti todellakin miehen kiireisenä. Arki oli mukavan tasaisen paksua puurtamista, mikä oli erittäin tervetullutta parin kuukauden irtolaisuuden jälkeen. Yritin siinä lomassa vielä kuntoillakin ja sain myös hoidettua työasiat kuntoon Suomen päässä. Takaisin ollaan siis menossa vanhojen työkavereiden joukkoon ajankohtana X.

Ensimmäisenä päivänä ystäväni Anja tuli hakemaan mut kentältä ja sieltä suunnattiinkin piipahtamaan jo ennestään tutulle työpaikalle. Tällä kertaa sain ihan oman huoneen. Aluksi sen piti olla vain tilapäinen järjestely, mutta siellä tuli asuttua se koko 6 viikkoa.

Torstaina olikin sitten jo paluu takaisin arkeen ja ravintolamaailman pyörteisiin. Työvuorolista näytti suhteellisen samalta verrattuna edelliskertaani kaupungissa, mutta sain myös puhuttua itseni pubin puolelle töihin. Loppujen lopuksi tykkään vaihtelusta ja nyt oli sitten vuorossa ravintolaa, baaria ja viinakauppaa.

Täällä ollessani on tuo kuntoilupuoli jäänyt vähän vähemmälle eli ajattelin senkin eteen alkaa tehdä jotain. Työtunnitkin sen sallivat kun vuorot olivat pääasiassa iltapäivä-/iltapainotteisia. Aamulla tuli käytä lenkillä, mikäli kostean kuuma sää sen salli. Tuli huomattua, että jos lämpöasteet kohosivat yli 35:n niin sitten ei juoksemisesta oikein tullut mitään. Onneksi paikallisella kuntosalilla oli hyvä ilmastointi niin tuli sielläkin käytyä. Samoin ostin sarjalipun läheiselle uima-altaalle.

Vapaapäivinä tuli usein tehtyä jotain piristävää, meno kun siellä aavikon keskellä oli joskus vähän mitä oli. Anjan kanssa käytiin viettämässä kiva päivä Point Samsonissa; syötiin, juotiin ja löhöiltiin rannalla. Käytiin myös pari kertaa paikallisen (kilpailevan) hotellin baarissa katsomassa ”Open Mic” –iltaa ja muutaman työkaverin kanssa syömässä paikallisessa ravintolassa, jonka kokin satuin tuntemaan.

Viimeisenä viikonloppuna oli jännät paikat kun trooppinen matalapaine kehittyi trooppiseksi hirmumyrskyksi, joka ristittiin syklooni Luaksi. Ainoa ero sykloonin ja hurrikaanin välillä on se, että sykloonissa tuulet pyörivät eri suuntaan, eri pallonpuoliskolla kun ollaan. Se oli suomalaiselle jännittävä kokemus, vaikka myrskytuulilta loppujen lopuksi vältyttiinkin.

Ensimmäisenä siivottiin piha kaikesta irtoromusta, koska myrskyn silmään oli luvattu jopa 200 km/h tuulia. Sitten teipattiin ikkunat, mikäli ne särkyvät niin sirut eivät lentäisi ympäriämpäri. Mikäli evakko käsky olisi tullut niin lopuksi jokainen olisi vielä pakannut irtotavarat omasta huoneestaan niin etteivät ne lentelisi ympäriinsä ikkunoiden rikkouduttua.

Aluksi näytti, että Karrathakin saisi osansa Luan tuulista, mutta mitä lähemmäksi myrksyn rantautuminen tuli, sitä enemmän arvioitu kulkusuunta muuttui. Myrsky yltyi merellä aina kategoria nelosen syklooniksi (asteikolla 1-5) eli pahimpaan oli varauduttu.

Sininen varoitus, eli syklooniin varautumiskäsky, annettiin torstai-iltana ja monet paikalliset olivat sitä mieltä, että keltainen, evakuointikäsky, tulisi todennäköisesti jossain vaiheessa perjantain aikana. Tämä tarkoittaisi sitä, että hotelli suljettaisiin ja meidät kaikki työntekijät majoitettaisiin hotellin baarin ikkunattomaan osaan. Alkoholin juominen oli luonnollisesti kiellettyä, mikä ei tuntunut kirvoittavan kenenkään mieltä.

Perjantain saapuessa ilma oli synkistynyt ja sateinen. Tunnelma oli varsin odottava. Uima-allas oli suljettu, mutta kuntosali oli vielä avoinna. Kaikki tuntuivat odottavan aina seuraavaa, joka kolmas tunti ilmestyvää, ennustetta, jonka mukaan em. varoitukset kullekin alueelle annettiin. 2.5 tuntia meistä pohjoiseen sijaitsevaan Port Headlandin kaupunkiin annettiin keltainen varoitus, mutta Karratha pysyi edelleenkin sinisenä.

Sinisellä pysyttiin koko päivä. Paikalliset kaivokset ja muutama muukin työpaikka oli myräkän takia suljettu, joten minnekäs muualle ihmiset tulisivat kuin kaupunkiin yksistä harvoista pubeista. Kiireistä siis oli, mutta suljettiin kuitenkin jo yhdeksältä, sillä jos varoitus annettaisiin niin ihmiset olisivat ainakin suht selvin päin evakoituessaan!

Luan oli määrä iskeytyä noin 500 kilometriä Karrathasta pohjoiseen puolen päivän aikana lauantaina. Aamulla herätessä tunnelma oli edelleenkin odottava, vaikka olimme yhä sinisen varoituksen alaisena. Port Headland oli julistettu jo punaiselle tarkoittaen täydellistä ulkonaliikkumiskieltoa voimakkaiden myrskytuulien vuoksi.

Lauantain edetessä ja sään pysyessä melko tyynenä, tuulenpuuskia ja sadekuuroja lukuun ottamatta, sininenkin varoitus peruttiin. Lua oli iskenyt ennustettuun paikkaan, mutta heikentynyt huomattavasti sen jälkeen ensin kategoria kolmen ja sitten jo toisen kategorian syklooniksi. Pahimmalta oli siis vältytty ja ihmiset pystyivät jatkaa iloisesti juomistaan meidän heitä palvellessa.

Helpottavaa olisi se, että Lua ei millään tavalla vaikuttanut omiin matkasuunnitelmiini. Olin buukannut itselleni lennon tiistaille Darwiniin, josta jatkaisin edelleen alas Alice Springsiin ja Uluruun ja sieltä Adeleiden ja Canberran kautta takaisin Sydneyyn. Aluksi hirvitti, että osuisiko syklooni länsirannikolle juuri tuolloin, mutta onni oli, että se tuli aiemmin. Viimeiset kaksi työpäivää sujuivat nopeasti. Luvassa oli pakkausta, hyvästejä ja sitten oli aika jättää Karratha jälleen taakse. Tällä kertaa virallisesti viimeisen kerran. 

View from my bedroom window

The second “landing” into Karratha went more than smoothly. 6 weeks just literally flew by. I was kept busy by the 6-day, 45-50 hour work week. Once again my life had a routine, which I really had been looking forward to afer all the travelling. Apart from working, I did try to keep myself busy doing a little bit of exercising as well as trying to land a job back home. I will actually be going back to my old job some time during the spring.

On the first day, my friend Ania came to pick me up from the airport. The first destination was the hotel, where I met my managers. This time I was given my own room, which was supposed to be only temporary, but turned out to be the arrangement for the whole 6 weeks I was in Karratha.

Thursday was back to work and to the world of hospitality. My roster was pretty similar to what it was last time, but I did also get some shifts in the sports bar, which I found very nice. After all, I like to do a bit of everything; bar, bistro and bottle-o.

I haven’t really had the time (or motivation, perhaps) to do any exercise here in Australia so I decided to change that and signed up for the local gym. It was pretty easy considering that most of my shifts took place during the early afternoon or night time. During the morning I would go for runs if it was possible. Sometimes it was so hot and humid that it wasn’t bearable to run outside. Luckily there was air conditioning at the gym. I also bought a multi-ticket for the local swimming pool.

On my days-off, I would do something nice and different, as it can get a bit depressing in the middle of the desert. Ania and I had a lovely day up in Point Samson; we had good food, a few drinks and sunbaked on the beach. We also visited the local hotel for their “Open Mic” night a few times as well as had dinner in a local restaurant, whose chef was a friend of mine.

My last weekend in Karratha was pretty exciting. A tropical low developed into a severe tropical cyclone, which was later given the name Lua. Basically the difference between a cyclone and a hurricane is the direction of the winds, which is opposite in the southern hemisphere. For a Finn that was a pretty exciting experience.

On the first day, we cleared the yard from all loose items, as the wind gusts were expected to blow at 200 km/h near the centre of the cyclone. Then we taped the windows, as the glass wouldn’t spread allover the place if the window was broken. In case we would have been ordered to evacuate, everyone would have had to also collect all the loose items in their rooms so that they wouldn’t be caught by the winds in case the windows were broken.

At first, it looked like Karratha would have been getting a fair bit of the gusts of Lua. The closer the landfall got, the clearer it was that the storm wouldn’t quite hit us. The storm got even stronger over the sea. It reached level 4 (out of 5) so people were really preparing for the worst.

Blue alert that is “prepare for a cyclone” was issued on Thursday night. Many of the locals were assuming that yellow (evacuate) would be issued on Friday. That would all places would be closed and us workers would be accommodated in the hotel bar room that had no windows in it. Consumption of alcohol was forbidden, which really didn’t make us too happy.

As Friday came, the weather was dark and rainy. It seemed like everyone was just waiting for the storm to come. The swimming pool was closed, but gym was still open. Everyone was waiting for the 3-hourly update, in which warnings would be issued as well. Port Headland, situated two hours north, was given yellow alert, but Karratha remained at blue.

On the next day, we were still at blue alert. Local mines were shut so where else would all the people go than to the only pub in town. It was a busy day for us, but we closed at nine, just in case we had to evacuate. It wouldn’t have been very convenient if people were too drunk.

Lua was expected to hit the shore about 500 kilometres north of Karratha around noon on Saturday. When I woke up in the morning, the atmosphere was still waiting. We were still on blue alert, although Port Headland been declared red earlier, which meant that no one was allowed outside due to extremely high winds.

Finally the blue alert was cleared as the weather wasn’t too bad apart from random gusts and showers. Lua had hit the shore as predicted but it also had considerably weakened into a category 3 and then into a cat 2 cyclone. The worst was over and everyone kept drinking happily as we served them.

I was a bit nervous that Lua would affect my travel plans. I had booked a flight to Darwin for Tuesday. From there I would continue down to Alice Spring and Uluru and then further down to Adelaide and finally reach Sydney via Canberra. First I thought that the cyclone would hit us around the beginning of the week, but at the end everything went just fine. The last two days at work went by fast and then it was time to pack up once more and leave Karratha, for the last time this time.

Tasmania

1.-8. helmikuuta Tasmania

Lopulta oli aika jättää Melbournen kadut take ja jatkaa kohti uusia seikkailuja Tasmaniassa. Olin varannut itselleni lautan Melbournesta Devonportiin. Se oli hinnakas kymmentuntinen yö, mutta kuitenkin tunnelmaltaan mukava. Aivan kuin lapsena tehdyt matkat Ruotsin –laivalla.

Matkan ensimmäinen etappi tokikin terminaali, joka oli vähän Melbournen keskustan ulkopuolella, mutta kuitenkin raitiovaunuverkoston ulottuvissa. Erittäin kätevää siis, ajattelin. Niinhän me kaikki, mutta yksi asia unohtui. Viiden aikana iltapäivällä saattaa muutama muukin haluta mennä kanssani samaan suuntaan. Ei siinäkään mitään ongelmaa, että itsensä saa ahdettua sinne raitiovaunun sisälle, mutta olihan mulla toki rinkka selässä, selkäreppu etupuolella ja, ai niin, kylmä laukku toisessa kädessä, kun änkesin itseni sinne jo siinä vaiheessa täyteen raitiovaunuun. Ihana aloitus matkalle, mutta perille päästiin ja laivaan ehdittiin.

Devonportiin rantauduttiin torstaiaamuna kello kuusi paikallista aikaa, joka on muuten sama kuin Melbournessa. Ensisilmäyksellä Tasmania vaikutti aikalailla samanlaiselta kuin muukin eteläinen Australia. Olin saattanut odottaa ehkä hieman suurempaa muutosta maiseman osalta. Olin buukannut itselleni bussin Launcestoniin, jota odottelin tunnin verran sataman terminaalissa. Launceston on yksi saaren suurimmista kaupungeista.

Etäisyydet Tasmaniassa ovat paljolti lyhyempiä kuin muualla Australiassa. Launcestoniin oli noin 100 kilometrin tai puolentoista tunnin bussimatka. Maisema bussin ikkunasta katsottuna oli hyvin ”maatalouspainotteista”: joka puolella näkyi laajoja, vihreitä peltoja, joiden takana siintivät korkeat vuoret. Ihan ensimmäisenä tuli mieleen Uusi-Seelanti, mutta kuitenkin Australia. Liekö eukalyptuspuiden syytä.

Tamar Valley

Olin myös varannut itselleni hostellin ensimäiseksi yöksi Launcestonista. Mitään en ollut matkan varalle suunnitellut, mutta ajattelin, että olisi hyvä varmaan jossain yöpyä. Matkalla hostellille tapasin saksalaisen tytön, Kathrinin, joka oli myös samassa bussissa (ja lautassa). Juteltiin siinä jokunen tovi. Kuulosti siltä, että molemmilla oli samantapaiset suunnitelmat Tasmanian varalle (tai pitäisikö sanoa, että ei suunnitelmia ollenkaan, mutta jotain odotuksia) ja päätettiin yrittää vuokrata auto yhdessä, koska molemmilla oli saman verran aikaa Tasmanian valloitusta varten.

Sisälle kirjautumisen jälkeen, päätimme yhdessä tuumin käväistä yhdessä lähellä olevassa autovuokraamossa. He itse asiassa tekivätkin meille sellaisen tarjouksen, josta ei oikein voinut kieltäytyä: samanlainen Toyota Corolla, jota Suomessakin tulee ajettua 45 dollaria päivältä. Jopa minä olin oikeutettu autoa ajamaan ilman lisäkustannuksia. Useimmat autovuokraamot yleensä veloittavat nimittäin ekstraa alle 25-vuotiailta kuskeilta.

Nyt kun autoasiat oli saatu selvitettyä, oli aika aloittaa Tasmanian tutkiminen. Launcestonissa ei ollut oikeastaan yhtään mitään, mutta ympäröivästä Tamar Valleystä löytyi kaikenlaista nähtävää. Tien päälle päästiin jo puolen päivän maissa. Ensimmäinen pysähdyspaikka oli noin 50 kilometrin päässä Beaconsfieldissä, jossa oli vesinokkaeläintalo, niin ja muutama ”echidnakin”, jotka kuuluvat siis Tasmanian eläimistöön. Jälkimminen kääntyy nimellä nokkasiili, mutta pitäydyn kuitenkin tuossa echidnassa. Nimi selittynee sillä, että echidnan kieli tulee pitkästi ulos kun se syö jotain, mikä toki näyttää meistä ihmisistä todella hassulta. Saari on myös toki tunnettu Tasmanian pahoilaisestaan sekä Tasmanian tiikeristä, joka on nyttemmin jo sukupuuttoon kuollut uudisraivaajien ansiosta.

Kokonaisuudessaan vierailu oli todella avartava ja oli mukava nähdä, että nämä ihmiset ihan oikeasti pitivät työstään. Tokikin vierailun kohokohta oli nähdä ihka-aitoja vesinokkaeläimiä uiskentelemassa altaassa. Oli myöskin todella hupaisaa nähdä echidnojen syöttäminen ja että ne tulivat oikeasti niin lähelle meitä vierailijoita. Echidnojen kieliä päästiin siis ihailemaan oikeen urakalla!

Catarac Gorge

Loppupäivä kuluikin sitten Tamar Valleytä ympäri ajaessa ja kauniista maisemista nauttien. Launcestonissa  meidän piti olla sitten iltaan mennessä. Kuten sanottu, kaupunki itsessään ei tarjonnut kovinkaan paljon viihdykettä vanhoista rakennuksista ja kirkoista huolimatta. Olihan siellä James Boagsin panimo, mutta sekin oli ehtinyt sulkeutua ennen kuin päästiin takaisin.

Perjantaiaamu oli pyhitetty Catarac Gorgelle, joka on jonkilainen sola/rotko siinä ihan kaupungin kupeessa. Tehtiin parin tunnin mittainen todella hieno kävelylenkki ensin toista puolta ylöspäin ja sitten toista puolta takaisin alaspäin. Oli muuten ensimmäinen kerta, kun näin ihan luonnonvaraisena kenguruita (tai siis pienempiä wallabeja). Ne tulivat yllättävän lähelle, mutta lähtivät sitten nopeasti pois kun niitä lähestyi. Ne oli aika kiinnostuneenoloisia meistä. Lienevät siis suhteellisen tottuneita ihmisiin.

Bay of Fires

Loppupäivä kuluikin sitten itärannikolle ajaessa ja siellä täällä pysähdellessä. Päämäränä oli Freycinetin kansallispuisto ihan itärannikon alaosissa, missä siis sijaitsee kuuluisa Wineglass Bay. Päätettiin ihan suosiolla ottaa maisemareitti nopeamman sijaan, joka sitten vei vuorien yli pieneen St Helensin kaupunkiin itärannikolla. St Helensistä käsin pystyi vierailemaan Bay of Firesin lahdella, joka on siis saanut nimensä siitä, että uudisraivaajat näkivät siellä aboriginaalien tekemiä tulia saapuessaan. Vesi oli turkoosin sinistä ja hiekka melkein yhtä valkoista kuin Whitsundaysilla.

Tässä vaiheessa oli kertynyt jo kolme tuntia ajamista siitä kun lähdettiin Launcestonista, mutta päätettiin vielä jatkaa alaspäin kohti Bichenoa, koska vielä oli kuitenkin muutama tunti päivänvaloa jäljellä. Tasmaniassa aurinko ei laskenut ennen kello 9:ää nimittäin. Bicheno oli mukava, pieni turistikaupunki, joka oli kuuluisa pingviineistään. Kesäisin niitä saattaa nähdä jopa satoja auringon laskettua. Löydettiin ehkäpä kivoin hotelli koskaan, jossa sitten yövyttiin. Tehtiin Kathrinin kanssa myös pieni kävelylenkki rantaan ja yritettiin spotata muuta pingviini. Niitä ei ollut nyt huonon kesän vuoksi yhtä paljon liikkeellä. Loppujen lopuksi nähtiin viisi kappaletta. Ne oli aika pelokkaita ja ilmeisesti mekin mentiin vähän liian lähelle. Toivottavasti ne eivät kuitenkaan säikähtäneet ihan lopullisesti.

Wineglass Bay

Freycinetin kansallispuistoon oli lyhyt 45-minuutin ajomatka heti lauantaina aamusta. Ihmisiä oli suhteellisen paljon, mutta ei kuitenkaan liikaa. Emme olleet ainoita, jotka kiipesivät näköalatasanteelle, josta näkyi koko Wineglass Bayn ylle. Kyseinen lahti/poukama on siis yksi koko Tasmanian vierailluimmista nähtävyyksistä. Meillä ei mennyt kuin puolisen tuntia kiivetä ylös. Polku oli aika jyrkkä, mutta ei kuitenkaan pahimmasta päästä. Ylhäällä sitten hienoja näkymiä katsellessa oli helppo todeta, että pieni liikunta oli täysin sen arvoista. Otettiin muutama kuva, mutta eipä siellä lopun viimein ollut muuta tekemistä ja päätettiin jatkaa takaisin autolle ja kohti etelää. Tarkemmin sanottuna Tasmanin niemimaata ja Port Arthurin historiallista vankilakaupunkia.

Edessä oli siis toinen kolmen tunnin ajomatka. Syötiin pikainen lounas Swanseassa ja otettiin ”oikoreitti” pientä soratietä pitkin, joka Lonely Planetin mukaan oli hyväkuntoinen. Totuus olikin sitten jotain aivan muuta kun välillä ei voinut ajaa kuin 30 km/h. Sen verran möykkyinen oli tien pinta. Lopulta kuitenkin päästiin takaisin päätielle. Eaglehawk Neckiin, jossa päätettiin viettää yö, oli noin puolen tunnin ajomatka.

Eaglehawk Neckissä oli vain yksi, aika vaatimaton hostelli. Siellä oli tilaa eikä hintakaan ollut päätä huimaava. Lisäki paikka oli vain parikymmentä kilometriä Porth Arthurista, joka siis toimi sijoituspaikkana Euroopasta tuoduille vangeille, joita ei voitu ”hyödyntää” manner-Australiassa. Erikoisen paikasta tekee se, että koko niemimaa on kytköksissä Tasmanian saareen vai pienen pienen kannaksen, Eaglehawk Neckin, kautta. Entisaikoina, kun vankila oli vielä toiminnassa, koirat vartioivat kannasta karkureiden varalta. Muutama oli kuulemma päässyt karkaamaan, vettä pitkin.

 

Päätimme yhteistuumin käydä Port Arthurissa sinä iltana. Emme ottaneet osaa mihinkään ryhmäkierrokseen vaan päätettiin käydä paikka läpi ihan päinemme. Meille se oli ihan riittävä. Port Arthur on yksinkertaisesti ”must do” –juttu, kun käy Tasmaniassa, mutta luulenpa, että paikka on australialaisille enemmän mielenkiintoinen, koska se on kuitenkin osa heidän historiaansa.

Seuraavana päivänä, elikkäs sunnuntaina, heräiltiin aikaisin ja käytiin vierailemassa paikallisessa Tasmanian paholaisten suojelupuistossa. En nyt oikeen osannut tuota nimeä kääntää, mutta eiköhän jokainen tiedä, mitä sillä takaa haen. Paikka ei itsessään ollut kovinkaan suuri, mutta paholaisia heillä oli suojissansa suhteellisen paljon. Kenguruita, wallabeita ja muutama lintulaji löytyi myös. Paikka oli sen vesinokkaeläintalon tapaan todella mukavan tuntuinen: ihmisistä tosissaan näki että he välittivät niin eläimistä kuin omasta työstään. Meille vierailijoille oli järjestetty tasaisesti ohjelmaa niin että pääsimme seuraamaan eri eläinten syöttämistä ja pienimuotoista lintushowta.

Tasmanian paholaisten suojelu on erittäin tärkeää, sillä laji on hiljalleen kuolemassa sukupuuttoon. Syynä ei välttämättä ole uudisraivaajat, vaan paholaisten keskuudessa esiintyy leviävää syöpää, joita ei siis muissa eläinlajeissa (saati ihmisissä) tavata. Yksi puiston työntekijöistä arvioi karkeasti, ettei paholaista tavata välttämättä enää luonnonvaraisena 20 vuoden päästä. Monet varmaan miettivätkin että miksi nimi Tasmanian paholainen? Rehellisyyden nimissä todettakoon, että nämä pikkueläimet ovat aikamoisia ilkimyksiä: tappelevat keskenään ja muiden kanssa, pitävät kovaa meteliä sekä syövät ja tuhoavat lähes kaikkea mitä edestänsä löytävät. Siitä siis nimitys!

Loppupäivä kuluikin sitten ajamisen merkeissä koko saaren halki aivan toiselle puolelle pieneen Sheffieldin kaupunkiin, joka on aivan yhden tunnetuimman nähtävyyden Cradle Mountainin vieressä. Ajomatka oli noin nelisen tuntia tai 300 kilometriä. Sää pysyi sateisena koko päivän, vaikka maisemat muuttuivat hämmästyttävän paljon. Tasmanin niemimaalta ajettiin ensin Midlandsin viljelysalueelle ja sieltä edelleen kohti luoteis-Tasmaniaa, joka oli puolestaan vuoristoista ja karua. Sheffieldissä tuntui jo siltä kuin olisi tullut takaisin Suomeen: lämpötila ei ollut paljoa yli 10 astetta, satoi hiljalleen ja oli pimeää ja pilvistä.

 

Oltiin yötä yhdellä leirintäalueella omassa pienessä huoneessa. Oli jännä miten koko leirintäalueen piha kuhisi elämää kun pimeä laskeutui. Aina kun astui ovesta ulos ja kävelit läheisen nurmikentän viertä, pystyi kuulla pientä töminää ja nähdä jossain pieniä ”marsupilameja”. Muutaman kerran säikähdin oikein tosissani kun ei niitä meinannut pimeässä erottaa.

Maanantaina aamulla sää ei ollut sen parempi. Oli yhä kylmä, sateista ja pilvistä. Sään suhteen loppupäivän osalta pystyi vain heittämään arvailuja, joten päätettiin yksissä tuumin varautua pahimpaan. Cradle Mountain-Lake St Clairin kansallispuistoon oli vielä 45-minuutin ajomatka. Puisto itsessään sijaitsi yli kilometrin korkeudessa merenpintaan nähden. Enpä ole varma olenko koskaan ollut niin ”korkealla”. Mä sain pienen päänsäryn ja veikkailisin, että johtui juuri tuosta ilmanpaineen vaihtelusta.

Cradle Mountain

Käytiin pyörähtämässä ”visitor centerissä” ja pienen tuumailun jälkeen päätettiin tehdä 2-tunnin edestakainen kävely jollekin näköalapisteelle, josta Cradle Mountain näkyisi jotenkuten. Itse vuorelle kiipeäminen olisi vienyt aivan liian kauan ja lisäksi meikäläinen oli suhteellisen huonosti varustautunut: lenkkarit, shortsit ja takki. Tuli kaikki talvivaatteet lähetettyä Suomeen…

Kävely ei ollut ihan niin paha kuin oltiin ajateltu. Ensin käveltiin suomaisen rämeikön keskellä lautoja pitkin ja pienen metsän halki, jossa oli pieniä puroja ja vesiputouksia siellä täällä, minkä jälkeen sitten alettiin hiljalleen kiipeillä ylöspäin. Siinä vaiheessa reitin vaikeusaste vähän muuttui ja jouduttiin ihan tosissamme kiipeillä välillä. Puolisen tuntia siinä meni. Vaikka tuuli olikin todella kylmä kun pääsimme yhden korkeamman mäen huipulle, jolla myös näköala piste sijaitsi, oli kaikki todellakin sen arvoista. Ylhäällä avautui mieletön näkymä ympäröivien järvien, metsien ja soiden ylle ja tietenkin kaukana horisontissa näkyi se kuuluisa Cradle Mountain. Toki edessä oli vielä kävelymatka takaisin, joka vei kauemmin kuin olimme ajatelleet. Silti kaikki oli todellakin sen arvoista.

Jännä juttu miten että miten maisemat, kasvisto yms. muuttuu niin radikaalisti Tasmaniassa. Vuoristoalueilla ei ollut kovinkaan paljon puita tai muutakaan kasvillisuutta mitä ylemmäs kiivettiin. Täytyy sanoa, että vähän tuntui siltä kuin olisi Lapissa ollut, etenkin lämpötilojen suhteen. Kuitenkin paikassa oli jotakin sellaista, joka on ainoastaan Australialle ominaista.

Nopean lounaan jälkeen jatkettiin matkaa kohti Tasmanian länsirannikkoa. Suunnitelmat olivat muotoutuneet siihen malliin, että loppupäivä ajettaisiin jonnekin päin länsirannikkoa ja yövyttäisiin siellä ja sitten seuraavana päivänä jatkettaisiin kohti Mount Fieldin kansallispuistoa ja Hobartia, mistä itse lentäisin takaisin Karrathaan. Sattuipa hauskasti, että heti alkoi sataa kun jätimme Cradle Mountainin taaksemme. Sade jatkui aina Strahanin kaupunkiin asti, missä pysähdyimme pikaisesti. Päivä päättyi Queenstowniin.

Russell Falls

Tiistai olikin sitten meikäläisen viimeinen päivä Tasmaniassa. Yksissä tuumin päätettiin nousta aikaisin ylös, jotta päästäisiin mahdollisimman nopeasti lähtemään kohti Hobartia. Kello oli vain vähän yli seitsemän aamulla kun lähdimme hotellilta ja aloimme matkan vuorien yli ensimmäistä pysäkkiämme, Lake St Clairia kohti.

Tarkoituksena ei ollut pysähtyä kovinkaan pitkäksi aikaa Lake St Clarille, mutta saapuessa paikan päälle, havaittiin suht nopeasti, että paikka oli yksi harvoista koko Tasmaniassa, missä on mahdollista nähdä luonnonvaraisia vesinokkaeläimiä. Mieli muuttui nopeasti ja lähdettiin tekemään pieni lenkki läheiselle ”Platypus Baylle”, jossa nimensä mukaisesti pitäisi noita nokkaeläimiä esiintyä. Lopun viimein ei nähty yhtäkään yksilöä, mutta molemmat olimme erittäin tyytyväisiä siihen, että edes yritetiin. Tämän jälkeen oli vuorossa vielä toinen puolitoistatuntinen ajaen. Kohteena tällä kertaa Mount Fieldin kansallispuisto, joka on Wineglass Bayn ja Cradle Moutainin ohella yksi Tasmanian vierailluimmista nähtävyyksistä.

Päätettiin tehdä kierros puistossa ennen lounasta. Reitti vei ensimmäisenä kuuluisille Russelin putouksille, jotka olivat muuten paljon mahtavammat kuin kuvista saattoi päätellä. Reitin varrella oli myös mahdollista nähdä jättiläismäisen kokoisia eukalyptuspuita, jotka olivat enemmän kuin metrin halkaisijaltaan ja yli 200 vuotta vanhoja! Eipä ollut ihme, että puisto oli niin suosittu. Sijainti toki ratkaisee myös, sillä puistoon on vain 45 minuutin ajomatka Hobartista. Joka tapauksessa puisto jollakin tapaa tiivisti kaiken mitä Tasmanialla on tarjottavaa: eksoottista luontoa ja maisemia, joita ei muualla maailmassa näe.

Hobartiin oli vain lyhyt ajomatka. Olipa taas outoa olla takaisin kaupungin vilinässä ja vieläpä kunnon iltapäiväruuhkassa. Täytyy sanoa, että näiden 1,500 ajokilometrin jälkeen ei mene enää sormi suuhun vasemmanpuoleisen liikenteen kanssa. Yllättävän helppoa siihen on loppujen lopuksi tottua ja helpompaa siitä tekee toki sen, että monesti pystyy seurata miten muut autoilijat ajavat, jos tiukka paikka iskee. Tokikin alussa tuli ajettua välillä väärää kaistaa pitkin (tyhjällä tiellä) ja monesti tuulilasinpyyhkijät menivät päälle vilkun sijaan (ovat siis päinvastaisilla puolilla autoissa, jossa on ratti oikealla puolella). Saa nähdä, että miten ajaminen onnistuu taas kotona…

Loppupäivä satoi meidän, noh, onneksemme, koska oltiin molemmat niin väsyneitä ettei kumpikaan oikein jaksanut edes ajatella mitään Hobartin nähtävyyksistä. Käytiin pikaisesti tsekkaamassa kuuluisa Mount Nelson, josta pystyi nähdä koko tämän 200,000 asukkaan kaupungin ja Australian eteläisimmän pääkaupungin ylle. Loppujen lopuksi Hobart oli kuin mikä tahansa tasmanialainen tai australialainen kaupunki.

Seuraavana aamuna oli luvassa herätys kello kolme aamulla, jotta ehtisin lennolleni takaisin kohti Länsi-Australiaa. Pakkaamista ja järjestelyä oli luvassa jonkin verran eikä untakaan lopulta tullut saatua niinkään paljon. Siinä vaiheessa kun meikäläinen heräsi kello kolmelta Tasmaniassa oli Karratha vasta tullut saman päivän puolelle. Aikaero on siis rannikoiden välillä tuo kolme tuntia. Takaisin WA:han minut lennätti Virgin Australia, mukavasti Melbournen ja Perthin kautta. 8 tuntia siinä meni, mutta perille päästiin. Siitä sitten taas myöhemmin lisää.

PS. Olen tuonne loppuun, englannin kielisen tekstin alapuolelle, liittänyt vielä muutaman videon, joita matkalla tuli kuvattua (lähinnä eläimistöstä) sekä Facebookista löytyvät matkakuvat, jotka eivät kaikki tietenkään tuonne tekstin sekaan mahtuneet. Avautuvat  alleviivattua tekstiä klikkaamalla :)

1.-8. February Tasmania

Finally it was time to leave the streets of Melbourne behind me and head towards new adventures in Tasmania. I had already booked a ferry boat from Melbourne to Devonport. It was a pricy 10-hour night, but nice in the way that it reminded me of those trips I used to make to Sweden with my family as a kid.

The first leg of the trip took me to the ferry terminal, which was located a fair bit south of Melbourne city, but was reachable by trams. How great was that, I thought. After a few minutes it occurred to me, what a wonderful decision I had made as it was rush hour and the tram was packed. Obviously it wouldn’t have been a problem to fit in just by myself, but I also had a large backpack, one smaller backpack in the front and a cooler bag with all my food in my left hand; perfect beginning for a new adventure. Luckily I made it to the ferry.

The ferry arrived in Devonport at 6 am Thursday morning local time, which is, by the way, the same as in Melbourne. For the first glance, Tasmania looked like any other place in southern Australia. I might have been expecting a more dramatic change in landscape, to be honest. There was about an hour wait at the terminal for a bus to Launceston, which is one of the major cities in the island.

Distances in Tasmania are fairly short when you compare to mainland Australia. It was a little bit more than 100 kilometres and a 90-minute bus ride to Launceston. It seemed very agricultural from the bus window: there were vast, green fields everywhere and you could see the mountains somewhere far away in the horizon. My first thought was: a little bit like New Zealand, but still Australia. Must have been the gumtrees.

I also had booked a hostel for my first night in Launceston. I had no plans whatsoever, but after all, I didn’t know what was going to happen so I thought that would be a good idea. On my way to the hostel I met a German girl, Kathrin, who was also in the same bus. We had a bit of a chat and it seemed like we both had similar plans for Tasmania (or no plans at all but some expectations). We decided to try and rent a car together, as we both as much time planned for conquering Tasmania.

Tamar Valley

After checking in, we decided to go and take a look on some of the car rental agencies. The first one seemed very good and was just close by. They offered us a Toyota Corolla, similar to the one I’m driving back in Finland, for $45 a day. Even I was allowed to drive it without any extra fees, which is not usually the case. Most rental agencies require you to be at least 25.

Now that the car “problem” was solved, it was time to start exploring. There didn’t seem to be much in Launceston itself, but the Tamar Valley located within an hour’s drive was worth visiting. It was around noon as we hit the road. First stop was in Beaconsfield at a platypus house, which displayed a few platypus as well as some echidnas. The latter is basically known for its long tongue, which comes out when it’s eating. Tasmania is known for its fairly large platypus population and some of its native animals, including echidna, Tasmanian devil as well as the Tasmanian tiger that is already extinct.

The visit was very informative and you could tell that the people working there were committed to their jobs. I especially liked the fact that you could really see the platypus being active, but also that the visit included seeing the echidnas. They were very entertaining as they come close to us while being fed. It would have been hard not to notice the tongues!

Catarac Gorge

We spent the rest of the day driving around the Tamar Valley and enjoying the beautiful landscape. We needed to be back to Launceston for the night. The city itself didn’t have too much to offer apart from multiple churches and some old buildings. Also, the James Boags brewery had already closed when we got back into the city.

Friday morning was devoted for seeing the famous Catarac Gorge, which is only a few hundred meters from Launceston city. We took an amazing walk on the other side of the gorge and walked back on the other. That was also when we saw our first wild wallabies in the nature. They let us come fairly close to them, but did get scared if you approach them too quickly and came too close. They seemed curious about us. I reckon they would be quite used to people.

Bay of Fires

The rest of the day was all about driving to the east coast and towards Freycinet National Park, the home of the famous Wineglass Bay. We decided to take a scenic route instead of a faster one, which took us over the mountains all the way to a small town of St Helens on the east coast. St Helens was kind of the base of visiting the Bay of Fires, which was named after the settlers as they spotted the fires of the Aboriginal people of Tasmania on the shores upon their arrival. The water was turquoise blue once again and the sand was nearly as white as in the Whitsundays.

We had already driven for about 3 hours at that point, but decided to go further down towards Bicheno as we still had a few hours of daylight left. In Tasmania the sun didn’t set before 9 at night. Bicheno was a cozy little tourist town about 30-45 minutes north of Freycinet, which was famous for its penguin population. In summer time it’s possible to see hundreds of them after the sun has set. Kathrin and I found the nicest hostel, where we decided to stay. We also made a little walk to the seashore to spot a few penguins. We were told that because of bad summer, there wouldn’t be that many. We did after all see about 5. They were scared of us and, apparently, we got way too close to them. Hopefully, that didn’t scare them off for good.

Wineglass Bay

It was a short, 45-minute drive down to Freycinet on Saturday morning. There were a few people around, but it wasn’t as packed as it could have been. It seemed like everyone else was there for the Wineglass Bay as well, which is one of the most visited places in Tasmania and iconic to the island. The hike up didn’t take us more than half an hour. It was quite steep, but it could have been worse. A nice view over the bay opened at the top and we stayed for a while and took some photos. After all, there wasn’t too much else to see so we decided to continue driving further down towards the Tasman Peninsula and the historic town of Porth Arthur.

It was another 3 hours of driving. We had a lunch break in Swansea and then took a “short cut” on a gravel road to get a better view. According to Lonely Planet it should have been a well-maintained gravel road, but at times the surface was so rough that I couldn’t drive faster than 30 km/h. Finally we reached the main road and it was another half an hour to Eaglehawk Neck, where we had decided to stay for the night.

There was only one, quite basic backpackers hostel in Eaglehawk Neck. They had availability and the price wasn’t too bad so we stayed. Eaglehawk Neck was located about 20 kilometres north of Porth Arthur. The town of Porth Arthur in the Tasman Peninsula served as a prison for convicts that couldn’t be “utilised” in mainland Australia. What is special about the peninsula is that it is almost completely isolated from mainland Tasmania. The only little piece of land that connects the two is Eaglehawk Neck. In the old times, there were dogs guarding on that piece of land and looking for possible escapers. Not too many of them ever made it. Those who did, had to swim.

We decided to visit Port Arthur already that night. We took just a self-guided tour and thought we made the most out of it. That was one of the things that you need to do when you get to Tasmania. I reckon it might have been more interesting for Australians, as it is an important part of their history.

Next morning, which was Sunday, we packed up quite early and paid a visit to a nearby Tasmanian Devil conservation park. It wasn’t a very huge complex, but they had a few devils there for us to see.  There were also kangaroos and wallabies as well as some birds on display. I honestly think it was a very nice place, like the platypus house we visited earlier. It seemed like the people working for the park really enjoyed what they were doing and that could be seen throughout their visit. They had a few feedings for the roos and the devils as well as a bird show arranged for the morning, which we attended.

Devil conservation is very important, as the species is slowly becoming extinct because there is a contagious cancer amongst them that cannot be found in any other species, let alone humans. One of the employees was saying that in twenty years, there might not be any free devils living in the nature. Most of you might be thinking: why the name Tasmanian devil? If I’m fairly honest with you, these things really are little devils: they fight with each other and others, they make noise as well as eat and destroy things. Thus the name.

The rest of the day was devoted for driving all the way across Tasmania to a little town of Sheffield that is located right next to another popular sight of Tasmania – the Cradle Mountain. It was about a 4-hour or a 300 kilometre drive. The weather stayed rainy throughout the day although the landscape kept changing. We drove from the Tasman Peninsula into the Midlands area, which is the agricultural centre of Tasmania all the way towards the northwest, where the landscaped was more dominated by mountains. It felt more like home once we reached Sheffield. The temperature wasn’t much more than 10 degrees, it was dripping rain as well as cloudy and dark.

We stayed at this camping site, in our own room though. That was maybe the place where I got closest to the wildlife during my stay here in Australia. Every time you walked out of the door, in the dark, you could hear and possibly catch a glimpse of a small marsupial jumping on the green field right next our room. It was a bit frightening but very interesting at the same time.  I just got scared every time I heard a noise that something was jumping and the next second you see it right in front of your eyes.

Cradle Mountain

Monday morning was cold, rainy and cloudy. We weren’t quite sure how the weather would turn out so we had to prepare for the worst. It was another 45-minute drive to the Cradle Mountain-Lake St Clair National Park. The park itself was located at about 1 kilometre altitude. I don’t think I’ve ever been anywhere that high and I did get a little headache at first, which I reckon was due to the rise in altitude.

After considering for a while, we decided to do a 2-hour return to a point, where we could see the summit of the famous Cradle Mountain. It would have taken us too long to actually climb the mountain. Plus, I didn’t have gear, which would have been suitable for that. Namely, I was only wearing my sneakers, shorts and a jacket.

The walk wasn’t that tough, at first. It took us through a swampy area towards the mountain and through a forest with many small waterfalls in it, which was followed by a little climb on top of a hill. From there we needed to do some serious climbing to access the lookout point for the mountain itself. That took us about half an hour. It was windy and cold, but definitely worth it. The view was quite amazing. You could see the mountain and the lakes surrounding it. Then, after all the exhaustion, we still needed to walk back. After all, it did take us longer than we expected, but it was definitely all worth it.

It was funny how different the landscape and all the different flora and fauna was compared to the east coast of Tasmania. There weren’t too many trees or other kind of plants, especially the higher you got.. I must say that the national park did remind me of Lapland to an extent, even temperature wise, although it still had something peculiar to Australia in it.

After a quick lunch, we had to continue our journey towards the west coast as the plan was to make a little loop through Queenstown and Mount Field National Park to Hobart, where I would need to catch my flight to Karratha. Funnily enough, the rest of the day was raining as we made our way to the west coast, and the town of Strahan, where we had a quick stop and then finished the day at Queenstown.

Tuesday was our last day in Tasmania. This time, we decided to wake up very so that we could make it to Hobart as fast as we could. It was right after 7 in the morning as we left the nice hotel we stayed at and started making our way over the mountains, first stop being at Lake St Clair.

Russell Falls

We didn’t intend to make a long stop at Lake St Clair, but as we arrived, we found out that it would be one of the few spots in Tasmania, where you could possibly see a real-life platypus. We changed our minds pretty fast and started to make our way towards Platypus Bay, which (as the name indicates) should be the perfect spot of seeing one. After all, we didn’t see any, but still both of us were glad we gave it a try. It was still another 90 minutes to drive to Mount Field National Park, which, along with Cradle Mountain and Wineglass Bay, was one of the top destinations in Tasmania.

Before having lunch, we decided to first take a look on the famous Russell Falls, which were more massive and amazing than you could even think. We also had a chance to see the giant eucalyptus trees that were more than 200 years old and over a metre in diameter. No wonder that Mount Field is that popular. Sure it’s also the location. Namely, it’s only a 45-minute drive from Hobart to Mount Field. It somehow summed up everything that Tasmania has to offer: exotic nature and landscape that you don’t find anywhere else in the world.

The drive to Hobart was quick and sooner that we expected we found ourselves in the midst of traffic in a nice afternoon rush. I must say that after these 1,500 kilometres of driving, left traffic doesn’t seem to be much of an issue anymore. It is fairly easy to get use after all and even if there is a problem, you can always see how the other drivers do it and do the same yourself. Of course, I did drive on the wrong side of the road a few times (usually first thing in the morning on an empty road) and there were so many times I started using the wipers instead of signalling. Makes me think how I will ever get used to driving on the right side of the road again…

The rest of the day was rainy to our, well, good, as we both were so tired that neither of us really wanted to take much time to see Hobart. We did visit the famous Mount Nelson, where you could catch a view over the whole city that has more than 200,000 residents and is the southernmost capital city in Australia. After all, Hobart was just any other city, in a larger scale in Tasmania.

The next morning I had to wake up at three o’clock just to catch my flight back to WA. I had plenty of packing and organising to do and didn’t have that much sleep. As I got up at 3 am in Tassie, Karratha just crossed over to the same day with us. The time difference between coasts is namely 3 hours in Australia. I was taken back to Karratha by Virgin Australia, conveniently through Melbourne and Perth over the time 8 hours. I did make it, safe and sound. Once again, that’s another story.

Below you can find a few links to videos and a Facebook photo album for more photos:

Facebook Photos/Kuvat

Echidna

Platypus

Tasmanian Devils

Kangaroos