Kia Ora South Island!

Keskiviikko 20.4.

Yö oli suomeksi sanottuna perseestä. Oli kylmä, ikkunasta kävi hirveä veto, huone kaveri kuorsasi ihan sikakovaa ja kaiken kukkuraksi hostelli ei tarjonnut peittoa/huopaa yöpyjille vaan se piti löytyä itseltä. Harmi, kun jäi pussilakanat kotiin. No ei vaan, ajattelin kyllä jo Suomessa, että ehkä pitäisi ottaa makuupussi mukaan, mutta sitten tilan puutteen vuoksi päädyin ottamaan mun iki-ihanan Mauri Kunnas matkahuovan. No lämmitti se vähän. Tietenkin ensin olin pukenut päälleni t-paidan, collegepaidan, huppari ja takin sekä kollarit ja villasukat. Enkä edes valehtele.

Bussi kohti Kaikouraa lähti jo ennen kymmentä. Kävin kiertelemässä vähän alle tunnin ajan Pictonia. Ihan nätti kaupunki. Täälläkin oli vihreää, koska korkeat vuoret ympäröi kaupunkia. Satama oli koko kaupungin keskus. Se oli täynnä purjeveneitä.

Bussimatka ei ollut kuin kahden tunnin mittainen. Ensin oli vihreää, vuoria ja viinitarhoja. Yht’äkkiä maisema muuttui täysin. Vuorenrinteet olivat aivan paljaita puista ja ruoho kellertävää. Toi aivan mieleen sen, kun Tarskin kanssa ylitettiin Kalliovuoria syksyllä 2008. Reittikin muuttui hurjemmaksi. Tie kiemurteli vuorenrinnettä pitkin. Tuntui aivan kuin oltaisiin vuoristoradassa. Sitten tultiin taas rantaan, jota pitkin loput reitistä kulki aina Kaikouraan asti. Vähän ennen kaupunkia näin suuren hyljeyhdyskunnan. Niitä menisin katsomaan itsekin, kunhan perille pääsisin.

Hostelli löytyi helposti. Viskasin kamat sinne ja söin vähän lounasta. Päätin kerrankin varustautua ja pistin lenkkarit jalkaan, koska ajattelin patikoida 3 tunnin lenkin, jota hostellin vastaanotossa työskentelevä jäbä suositteli. Kävelin puolisen tuntia merenrantaa. Ranta oli täynnä aaltojen pyöristämiä kiviä, mikä teki kävelemisestä aikamoisen vaivalloista. Ensimmäinen hylje näkyi puolessa välissä matkaa. Voi että ne onkin hassuja otuksia! Toisen puolituntisen käveltyä löysin vihdoin suuremman hyljeyhdyskunnan. Paikalla oli jokin kouluryhmä. Ensin kuului hirveää huutoa ja sitten hylje hyppelehti pitkin poikin tietä ja lapset juoksivat sitä vuorotellen karkuun. Onneksi oli iPhone matkassa niin sain kaiken videolle!

Hetken aikaa hylkeitä ihmeteltyäni lähdin kapuamaan merkittyä reittiä kukkulan rinnettä ylöspäin. Näkyvyys oli aika huono, koska oli pilvistä. Kävelin reittiä pitkin ehkä parikymmentä minuuttia. Alhaalla näkyi uusia hyljeyhdyskuntia. Päätin mennä seuraavaa reittiä alas. Matkaan lyöttäytyi myös espanjalainen pariskunta, joka oli häämatkalla. Yhdessä kavuttiin rinnettä alas ja spottailtiin lisää hylkeitä. Lähdettiin myös kävelemään rantaa pitkin takaisin, mistä oltiin tultu. Siellä täällä näkyi yksittäisiä hylkeitä ja kokonaisia yhdyskuntia. Sain tosi hyviä kuvia.

Oltiin melkein takaisin lähtöpaikassa kun reitistä tuli vähän vaikeakulkuisempi. Kalliot oli sillä kohtaa todella jyrkkiä ja aallot löi kovaa niitä vasten. Vain todella kapea reitti vei kallioiden toiselle puolelle, josta pääsikin sitten jo helposti takaisin lähtöpaikalle. Mun jalat kastui vähän, kun taituroin itseäni kallion lohkareelta toiselle samalla, kun aallot löi rajusti niitä vasten. Espanjalainen joutui vähän jeesaamaan myös. Mun farkku ja lenkkarit –yhtälö ei sittenkään oikein toiminut. Olisi varmaan pitänyt olla jonkinlaiset vaelluskengät.

Kun oltiin takaisin lähtöpaikalle niin sinne oli eksynyt sinipingiivini? (englanniksi: Blue Penguin). Se päästi ihmiset suhteellisen lähelle itseään niin siitä sai kuvia. Enpä ollut ennen moista nähnyt. Käveltiin vielä espanjalaisten kanssa takaisin kaupunkiin. Kävin vähän ostoksilla ja menin takaisin hostellille. Kokkasin illallisen, kävin suihkussa ja menin nukkumaan. Edellisyön jälkeen ei enää oikein ollut voimia. Ai niin, ja päätin lähteä huomenna kohti Christchurchia vähän aikaisemmalla bussilla. En oikein keksi enempää tekemistä täällä, kun tuli nuo hylkeetkin nähtyä. Valaitakin voisi päästä katsomaan, mutta melkein 100 euron suolainen hinta ei oikein houkuta.

Torstai 21.4.

Tällä kertaa nukuin yöni kuin tukki. Heräsin vähän ennen kahdeksaa. Pakkailin laukkuja vähän uudelleen ja päätin lähteä vielä pienimuotoiselle vaellukselle ennen bussin lähtöä. Mä suuntasin ensin polkua pitkin rinnettä ylös, mutten oikein tiennyt minne jatkaa, joten menin vaan intuition mukaan, joka osoittautui sitten vääräksi. No ei se mitään. Kävelin sellaista uutta ja ihan nättiä asuinaluetta pitkin. Maisemat oli ihan mukavat. Aurinko paistoi taas ja ei ollut niin pilvistä kuin eilen. Pystyin näkemään vuoret, jotka ympäröivät Kaikouraa. Osa niistä oli lumihuippuisia.

Päätin sitten kokeilla onneani uudestaan ja palasin takaisin samaa reittiä, jota olin tullutkin. Matkalla poikkeisin paikallisella hautausmaalla. Oli se vähän erinäköinen kuin suomalainen versio. Hautakivet oli jotenkin paljon isompia ja mahtipontisempia; suomalaiset kun ovat vähän vaatimattomampia. Löysin merkatun reitin jälleen ja seurasin sitä kohti näköalapaikkaa. Sieltä avautui taas upeat näkymät merelle ja Kaikouran ylle.

Tapasin näköalapaikalla myös erään tytön. Hän pyysi ottamaan itsestään kuvia ja minä puolestani pyysin häntä räpsäsemään musta pari otosta. Keskustelu eteni ihan normaalin kaavan mukaisesti. Hänkin oli eilen ollut Pictonissa ja tunnisti mut sieltä. Puheltiin vähän mistä päin oltiin kotoisin. Hän kertoi olevansa Suomesta. Tähän asti keskustelua oli siis käyty ihan sujuvasti englanniksi puolin ja toisin. Kyllä siinä tytön ilme venähti, kun kysäisin häneltä vielä tarkentavan kysymyksen suomeksi. Leenu oli se sama tyttö, jonka olin spotannut jo Pictonin hostellissa. Mä ajattelin, että kyllä joku varmasti tavasi suomalaista sukunimeä siinä vastaanotossa! Hauskaksi jutun teki vielä sen, että hän on yhden mun entisen lukiokaverin kaveri. Pieni maailma. Käveltiin yhdessä takaisin hostellille ja hän vielä saatteli mut bussille.

Bussimatka oli vähintäänkin yhtä hirveä kuin edellinen. Alusta alkaen noustiin ylös vuorille ja tie oli mutkainen kuin mikä. Laatta oli taas lähellä lentää! Onneksi noin puolentoista tunnin kuluttua kyyti vähän rauhoittui, kun tultiin sisämaahan ja tiet suorenivat. Christchurcissa oltiin suht nopeasti.

Christchurch ei näyttänyt ihan niin pahalta kuin olin kuvitellut. Suurin osa taloista oli ihan päällisin puolin kunnossa ja meininkikin kaupungissa tuntui olevan ihan arkisen normaali. Kuitenkin siellä täällä näkyi taloja, tai pikemminkin romukasoja, jotka olivat joskus taloja olleet todennäköisesti. Joka tapauksessa olin odottanut jotain paljon pahempaa. Heitin nopeasti kamat hostellille ja ajattelin käydä katsastamassa keskustan. Tässä vaiheessa totuus alkoi vasta valjeta. Keskustaan johtavat tiet oli tukossa ja jokaisella tiesululla päivysti armeijan asusteita kantava vartija.

Tuhot näkyivät nyt paljon selvemmin. Siellä täällä oli tiiliä tippunut katoista ja seinistä. Jotkut talot olivat sortuneet ihan kokonaan. Osalle tonteista oli kasattu rojua ilmeisesti muualta kaupungeista ja joistain tonteista näkyi, että siinä oli joskus ollut talo, mutta se, tai se mitä siitä oli jäljellä, oli selvästi siivottu kaivinkoneella pois. Suurin osa kaupoista oli suljettu ja niiden ympäristö oli aidattu. Asfaltti oli monessa kohtaa lohkeillut ja kuprulla, ihan kuin maa sen alla olisi sortunut jonnekin. Tiesulkuja oli siellä täällä ja armeijan autoja kulki ympäriinsä. Tuntui tosi pahalta ottaa kuvia, mutta ajattelin, että ehkäpä niiden kautta ihmiset ymmärtää sen tuhon, joka täällä vallitsee tällä hetkellä.

Käväisin vielä kaupassa ennen kuin suuntasin takaisin hostellille. Huomenna olisi vuorossa kahdeksan tunnin matka kohti Queenstownia, missä pitäisi sitten viettää seuraavat kaksi päivää. Laskeskelin tuossa äsken, että mulla on vielä viisi päivää Uudessa-Seelannissa jäljellä ennen Vanuatulle lentämistä. 

Wednesday April 20th

It was the shittiest night for a long time! It was cold, there was a slight breeze inside the room (as I was sleeping next to the window), my roommate was snoring very loudly and, moreover, the hostel didn’t provide any blankets or comforters so I had to stick to my own little blanket. In addition to that, I had to wear a t-shirt, a college shirt, a hoodie and a jacket on top of it. Still, I was feeling cold.

The bust towards Kaikoura left before 10 o’clock. I made a little walking tour in Picton. It was a pretty town. It was green, as the mountains surrounded it. The harbor was full of sailboats and kind of a central place in town.

The journey to Kaikoura took about two hours. First the scenery was green. There were mountains and vineyards allover. Suddenly the scenery changed. The mountains became naked with yellowish grass on them. It looked the same as Tarleena and I were crossing the Rocky Mountains in Fall ’08. Finally the road was like serpentine, as we were crossing over the mountains. I felt like I was in a rollercoaster instead of a bus. Then we hit the sea shore again. After a while I saw seals communities and soon we were in Kaikoura.

The hostel was easy to find. I left my stuff there and cooked a little bit of lunch before heading out. I decided to be a little better equipped this time and wore my sneakers, since I was going to hike the three hour track that the guy at the reception recommended. I walked for about half an hour before I saw the first seal. The beach was hard to walk on, as it was covered by small rocks. After another half hour, I bumped into a whole colony of seals. I wasn’t the only one there. A school class was visiting the site as well. First I heard some noise and the next thing I see is a seal jumping over the road with the school kids surrounding it. Luckily I had my iPhone with me so I got the whole thing on video!

I was staring at the seals for a while, after which I decided to climb up the hill according to the hiking track. The view wasn’t that good, because it was cloudy and you couldn’t see that far. I spent maybe another 20 minutes walking the path. I could see another colonies of seals down near the sea shore. I decided to take the next route down as well. I met a Spanish couple on the way. They were on their honeymoon and joined me. We took the path down to the sea shore and spotted some more seals. We decided to walk back to the initial starting point of the hiking track, but this time next to the sea shore so we could possibly see more seals on the way. We did in fact see more of them and I got some very nice pictures. Seals are so funny!

We were almost back to the starting point, when the route got a little bit trickier. We had to go nearly to the water to get to the other side of a big cliff, where we could continue our journey. We basically had to jump from cliff to cliff and rock to rock to do that, while the waves were hitting the shore and the cliffs very hard. My feet got a little wet when we were doing it and the Spanish guy had to help me a little. After all, my jeans and sneakers combination didn’t work that well. I should have worn hiking shoes.

When we got back to the starting point of the hiking track we spotted a Blue Penguin. It had come alone to the shore. I could go very near it without it minding so I got some very good pictures. First time for me seeing a penguin! Me and the Spanish couple walked back to the city. It took us about an hour. I did a little bit of grocery shopping before heading back to the hostel. I made dinner, took a shower and went to bed. After all, I was so tired from last night and needed a good night sleep, which I would hopefully be getting. Oh, and I rescheduled my bus for Christchurch tomorrow. I’ll take an earlier bus, as there is not much to do here in Kaikoura after seeing the seals. I could go on a whale watching boat, but that would cost me another 100 euros. No thank you.

Thursday April 21st

This night was much better. I had such a good sleep! I woke up right before 8 o’clock. I repacked my things a little before heading outside. I took the same hiking track as yesterday, but to the other direction. I couldn’t follow it at first and went the wrong way. Nevertheless, I made a little walking tour in this quite new residential area. The landscape was amazing. The sun was shining again today and it wasn’t that cloudy as yesterday. I could now see the mountains, which surrounded Kaikoura. Some of them had snow at their top.

I took the same way back and tried to find the right track. I did and on the way I also visited this local cemetery. The gravestones were huge and pronounced, much different than in Finland. I hit the track and headed to the nearest lookout point, which was located on a high hill. The view was again amazing. You could see the mountains, the turquoise sea and the city, too. 

I met a girl at the lookout point. She asked me to take photos of her and the view and she did the same for me. We were discussing normally and she recognized me from Picton. We also discussed where we were from. She told me she was from Finland. Until this point, the whole discussing had been going on in English. You should have seen her face, when I answered her in Finnish. Leenu had been the same girl I had heard in the hostel in Picton. I was so sure I heard someone spelling a Finnish last name! It got even funnier, when we found out she is a friend of one of my classmates from High School. Such a small world it is! We both walked back to my hostel and she took me to the bus.

The bus trip to Christchurch was basically as horrifying as the last one. Right from the beginning we climbed up the mountains and the road was curving like a snake. Luckily after a while it got better, as we got to the inland. The road was sort of straight again and sooner than I noticed, we were in Christchurch.

Upon the first glance, Christchurch didn’t seem as bad as I had expected it to be. Most of the houses seemed to be in a rather good shape and I felt the overall atmosphere was quite normal. Here and there you could see houses, or should I say piles of trash that once might have been houses. I quickly left my stuff by the hostel and headed to the city. Or at least I thought I would! The truth started to reveal itself, as I found out that all the roads leading to inner city were blocked and guarded by the military.

At this point, you could also see the destruction much clearer. Small tiles had fallen from the roofs 

and walls. Some of the houses were completely collapsed and some of them partly. On certain lots there were huge piles of trash and some lots were had been cleared completely so that you could see there once must have been a house. Most stores were closed and fenced. Even the asphalt was bumpy as if the ground below it had collapsed. There were road blocks here and there and you could see the military vehicles patrolling. I felt bad when taking photos of all that, but at the same time I thought no one would know about the destruction that has hit this place.

I did some groceries before going back to the hostel. Tomorrow I’ll have an eight hour trip to Queenstown, where I will be spending the next two days. I just realized I have only five days left in New Zealand before heading to Vanuatu!